“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Verinen kaupankäynti

Yksi viime aikojen kohu-uutisista kertoo, että Kosovon pääministeri Hashim Thaçia syytetään sekaantumisesta laittomaan elinkauppaan. Kosovon vapautusarmeija UCK (tai KLA) olisi 1990-luvun lopulla hankkinut rahaa viemällä serbivankeja Albaniaan, tappamalla heidät siellä ja myymällä uhrien elimet pimeillä markkinoilla.

Haagin sotarikostuomioistuimen syyttäjä Carla del Ponte väitti tätä jo vuonna 2008. Viime joulukuussa sveitsiläinen kansanedustaja Dick Marty sanoi samaa Euroopan Neuvostolle tekemässä raportissa.

Tällä viikolla brittilehti Guardian julkaisi uutisen, jonka mukaan salaisiksi luokitellut NATOn tiedusteluraportit sanovat Thaçin todella olevan yksi Kosovon isoista mafiapomoista.

Uutiset nostavat hiukset pystyyn, mutta ei pelkästään väitettyjen tekojen kamaluuden vuoksi vaan myös siksi, että Kosovon itsenäistyminen on paljolti tulosta Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen politiikasta.

Itse olen seurannut näitä uutisia tarkkaan myös toisesta syystä. Olin nimittäin viime vuonna neuvottelemassa elinsiirtojen sääntöjä koskevasta EU-direktiivistä.

Elinsiirtojen molemmissa päissä on kyse ihmiselämistä. Sellaisen ihmisen kannalta, jonka munuaiset, maksa tai sydän ovat pettäneet tai vaarassa kohta pettää, on elämän ja kuoleman kysymys saada siirtoelin nopeasti ja turvallisesti. Mutta myös luovuttajan päässä on ihmiselämä.
 
Onnekkaissa tapauksissa potilas, joka tarvitsee uuden munuaisen, voi saada sen perheenjäseneltään, jolla on sopiva veriryhmä ja kudostyyppi. Mutta läheskään aina tällaista läheistä luovuttajaa ei ole. Maksaa ja sydäntä ei voida elävältä ihmiseltä ottaa tappamatta häntä. Niitä voidaan saada esimerkiksi onnettomuuksissa kuolleilta ihmisiltä.

Kun elinsiirtojen tarvitsijoita on paljon enemmän kuin on tarjolla rehellisesti luovutettuja elimiä, kuvaan astuu rikollisuus. Jo 1980-luvulla paljastui tapauksia, joissa köyhiä turkkilaisia oli taivuteltu myymään munuaisiaan rikkaille länsieurooppalaisille.

Sittemmin ihmiskaupasta on tullut paljon laajempaa ja raaempaa bisnestä. Yksi muoto on, että köyhän maan ihmiselle luvataan iso raha hänen munuaisestaan. Hänet salakuljetetaan toiseen maahan, munuainen poistetaan mutta köyhä jätetään puille paljaille.

Vielä karmeampaa on ihmisten suoranainen tappaminen elimien vuoksi. Tämä syytös on esitetty Kosovon pääministerin lisäksi myös Kiinaa kohtaan.

Kanadalainen entinen kansanedustaja David Kilgour on kirjoittanut kirjan "Bloody Harvest", jonka mukaan Kiinassa on tapettu elinten takia suuri määrä vankiloihin teljettyjä Falun Gong-liikkeen jäseniä.

Tapasin Kilgourin viime syksynä. Hän kertoi haastatelleensa australialaista kirurgia, joka oli Kiinassa nähnyt kun potilaalle etsittiin elinluovuttajaa pitkästä luettelosta, jossa oli ihmisten nimiä, kudostyyppejä ja veriryhmiä. Luettelosta oli ruksattu joitakuita. Australialaislääkäri oli kysynyt, olivatko nämä ihmiset eläviä ja vastaus oli ollut myöntävä.

Kiina tietenkin kiistää syytökset tiukasti. Mutta Australia on lopettanut elinsiirtokirurgian opettamisen kiinalaisille lääketieteen opiskelijoille.

Elinsiirtoja koskevasta EU-direktiivistä neuvotellessamme meidän tehtävämme ei ollut arvioida sitä, kuka on syyllinen tällaisiin rikoksiin. Mutta meidän oli otettava huomioon, että tällainen rikollisuus on tosiasia.

Meidän piti laatia laki, joka edesauttaa sitä, että elinsiirtoa tarvitsevat potilaat saavat sopivan siirrännäiselimen, ajoissa ja turvallisesti. Samalla piti sorvata mahdollisimman pätevät lukot, joilla suljetaan elinkauppamafia ulkopuolelle.

Opin, että elinsiirtojen vapaaehtoisuus turvaa parhaiten elimen vastaanottajan turvallisuuden. Ostetuissa ja rikollisliigoilta hankituissa elimissä voi nimittäin olla erilaisia taudinaiheuttajia.

Joissakin maissa elinluovutukset eläviltä ovatkin sallittuja vain perheenjäsenten ja muiden läheisten kesken. Uusi direktiivi ei kuitenkaan vaadi EUn jäsenmaita asettamaan tällaista rajoitusta. Sen sijaan se vaatii jäljittämään elinten alkuperän ja varmistamaan turvallisuuden.

Suhtautumisemme ihmisoikeuksiin ei saa riippua siitä, kenestä on kysymys. Euroopan maat tuomitsivat aikoinaan ankarasti silloisen Jugoslavian serbien väkivallan Kosovon albaaneja vastaan. Yhtä vakavasti meidän on suhtauduttava rikoksiin, joita – syytösten mukaan – on tehty serbejä vastaan. Meidän on tehtävä voitavamme, jotta asia tutkitaan ja rikolliset tuomitaan.

Mutta aika ajoin EU-päätöksenteossa on kysymys myös siitä, mahdollistammeko me rikollisten markkinoiden syntymisen tai laajenemisen vai suljemmeko markkinat rikollisilta. Elinsiirtodirektiivi oli tällainen kysymys, vaikka päätöksenteko siitä ei julkisuudessa herättänyt lainkaan huomiota.

Hämeen Sanomille 26.1.2011