Kuten niin moni muukin, olen sydän syrjällään seurannut tapahtumia Ukrainassa. Ukrainalaisten sitkeä vastarinta Putinin armeijaa vastaan rohkaisee ja liikuttaa, samoin kaikkialta tulvivat solidaarisuuden osoitukset, joiden skaala ulottuu laidasta laitaan, Venäjän lähetystön edessä Ukrainan kansallislaulua laulavista latvialaisista pornosivustoon, joka näyttää venäläisille käyttäjilleen vain Ukrainan lipun ja Ukrainaa tukevan viestin (tosin vahvistamaton tieto).

Venäjän sisällä tuhannet ihmiset osoittavat mieltä vaikka tietävät voivansa joutua pidätetyiksi, taiteilijat, urheilijat, tutkijat riskeeraavat asemansa ja työnsä asettumalla julkisesti sotaa vastaan.
Ehkä kaikkein liikuttavinta ovat presidentti Zelenskyn Kiovan kaduilla kuvaamat lyhyet videot, joilla hän kumoaa huhut pakenemisestaan (linkki). Kontrasti Putiniin, joka bunkkerissaankin pitää kymmenien metrien etäisyyttä muihin ihmisiin samalla, kun lähettää nuoria miehiä kuolemaan, ei voisi olla suurempi.

Mutta miten tähän on tultu?

Minulla on vähäpätöinen oma muisto Putinin vallan alkumetreiltä. Syksyllä 1999 olin tuore ympäristöministeri ja tosi kiireinen, koska Suomi oli ensimmäistä kertaa EU:n puheenjohtajamaa. Kalenteriini oli kuitenkin mahdutettu vierailu Venäjälle. Vähän ennen matkaani Moskovassa tapahtui sarja räjähdyksiä, joista uusi, maailmalle vielä tuntematon pääministeri Putin syytti tšetšeenejä. Putin käytti näitä terroritekoja perusteena käynnistää hyökkäys Tšetšeniaan. Kysyin pääministeri Lipposelta, pitäisikö vierailu perua protestiksi hyökkäystä vastaan. Lipponen kielsi jyrkästi perumasta ja niin menin Moskovaan. Sanoin vastapuolen pääjehulle, jonka johtama ympäristöministeriö oli hiljattain alennettu ympäristöasioiden valtionkomiteaksi, olevani Tšetšenian sodasta hyvin huolissani. Jo melko iäkäs sivistynyt herrasmies vastasi olevansa hänkin huolissaan ja alkoi selittää, miten vaarallisia tšetšeenit ovat.

No, toisen Tšetšenian sodan synnyttämän nationalistisen aallon harjalla Putin valittiin ensi kertaa presidentiksi. Sen jälkeen Venäjän demokratia ja sananvapaus ovatkin nopeasti menneet takapakkia. Oppositio on käytännössä lakkautettu, oppositiopolitiikkoja, kriittisiä toimittajia ja muita kriitikkoja on murhattu, ulkomaita myöten.

Vuonna 2006 murhattiin sekä toimittaja Anna Politkovskaja että entinen vakooja Litvinenko. Viimeksimainittu murhattiin Lontoossa poloniumilla, mahdollisesti siksi, että hän tiesi liikaa syksyn 1999 terrori-iskuista Moskovassa. Mies, jonka Skotland Yard identifioi murhaajaksi poloniumin jättämien radioaktiivisten jälkien ja valvontakamerojen perusteella, sai Putinilta mitalin.

Ihan kaikki eivät seuranneet tätä kehitystä hiljaa. Vuonna 2006 Suomen eduskunta vietti eduskuntauudistuksen satavuotisjuhlaa. Silloinen vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja Heidi Hautala totesi puheessaan, että Venäjän duuman asema on taantunut vuotta 1905 edeltävän ajan tasolle. Tämä herätti paheksunnan myrskyn. Ei tuollaista saa sanoa, eduskunnan juhlavieraiden joukossa kun oli Venäjän suurlähettiläskin.

Sen jälkeen Putinin Venäjä hyökkäsi Georgiaan ja valtasi siitä palan. Vuonna 2014 sama tehtiin Ukrainalle. Ja nyt Putin on käynnistänyt täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan.

Putinissa ja hänen johtamallaan Venäjällä tapahtunut kehitys kertoo samalla, mikä merkitys vapaalla medialla ja vapailla vaaleilla on. Jos ne viedään, matkan päässä on paitsi sorto, hyvin mahdollisesti myös sota.

Putinista on toisaalta tullut myös kansainvälisen äärioikeiston eräänlainen idoli, Trumpia ja hänen takapiruaan Steve Bannonia myöten. Äärioikeistohan ratsastaa joka puolella rasismin lisäksi machoilulla ja kansallisilla myyteillä, joissa tosiasiat sekoittuvat sepitteisiin.

Nyt on tärkeää, että vastatoimet ovat järeät. Niillä on hinta myös meidän kansantaloudellemme. Mutta jos emme nyt ole valmiit maksamaan hintaa vapaudesta, myöhemmin lankeava hinta on paljon suurempi.
Putinin hyökkäys osoittaa myös, että fossiilienergiasta luopumisella on kiire, ei vain ilmaston vuoksi, vaan myös turvallisuutemme takia. Fossiilienergia on Putinin koneiston tärkein tulonlähde.
Emme vielä tiedä, miten sodassa käy. Mutta ukrainalaisten urhea vastarinta ja se, että venäläisiä sotilaita antautuu jopa siviilien edessä selittäen lähteneensä harjoituksiin, kertoo, että diktaattorit ovat haavoittuvia. Kun vuosikausien ajan ympäröi itsensä vain myötäilijöillä, tekee lopulta virhearvion.