Tiede ja varovaisuus

Vihreän liikkeen alkuaikoina 1980-luvulla puhuttiin paljon tieteenfilosofiasta, tieteen paradigmasta, ajattelulinssistä, jonka läpi maailmaa tulkitaan. 1980-luvulla monet katsoivat, että luonnontieteen ja tekniikan suhde luontoon voi olla vain tuhoava – ja ettei diplomi-insinööri voi olla vihreä.
Feministifilosofit kuten Evelyn Fox Keller (alkujaan fyysikko) analysoivat luonnontieteen valtavirta-ajatteluun sisäänrakennettua herruusajattelua, eli sitä että tieteen itsestäänselvänä tavoitteena pidettiin luonnon – ja muiden ihmisten – hallitsemista.
Suomessa tämän keskustelun iso nimi oli filosofian professori Georg Henrik von Wright, jonka kirjaan Tiede ja ihmisjärki olen tehnyt satoja alleviivauksia.
Itsekin kirjoitin luonnontieteilijöiden ja insinöörien keskuudessa yleisestä ajattelutavasta, jonka mukaan oikeaa todellisuutta on vain se, mikä on mitattu ja todistettu. Kun monimutkaisten ilmiöiden mittaamisessa ja tutkimuksessa kehitytään, uusia asioita pääsee ”oikeiden tosiasioiden” piiriin.
Sittemmin tiede on kehittynyt valtavasti monimutkaisten systeemien tutkimisessa. Ilman sitä ei olisi nykytietoa ilmastonmuutoksesta tai ekosysteemeistä.
Ympäristöajattelun kehittyessä yhdeksi johtavaksi periaatteeksi hyväksyttiin varovaisuusperiaate. Se on syntynyt kokemuksen pohjalta. Kun keksitään uusia asioita, kylkiäisenä voi tulla aivan uudenlaisia riskejä, joita aluksi ei osata edes tutkia.
Röntgensäteet keksittiin 1885 ja röntgeniä käytettiin lääkinnässä jo ensimmäisessä maailmansodassa. Riskien ymmärtämiseen meni kauan. Olen lapsena 1950-luvulla työntänyt jalkani hienon kenkäkaupan ”läpivalaisulaitteeseen”, jotta vanhemmatkin näkivät, sopiko kenkä. Vielä 1979 odottavat äidit määrättiin keuhkoröntgeniin, jonka säteilyannos oli monikymmenkertainen nykyiseen verrattuna.
CFC-aineiden eli freonien käyttö jäähdytyskoneissa alkoi 1930-luvulla. 1980-luvulla tajuttiin että ne vahingoittavat kaikelle elämälle tärkeää yläilmakehän otsonikerrosta. Vuonna 1987 päätettiin poistaa nämä aineet käytöstä.
Vuonna 1948 annettiin lääketieteen Nobel keksinnöstä, että ennestään tunnettu DDT toimii myös hyönteismyrkkynä. Suomessa on 1950-luvulla pesty lasten päitä DDT:llä ja ainakin maalla pahvinen ”Täystuho”-rasia oli joka kodissa. 1960-luvulla Rachel Carsonin kirjan ”Hiljainen kevät” myötä alettiin vähitellen ymmärtää DDT:n ja pysyvien biokertyvien myrkkyjen vaikutukset ympäristöön ja ihmisiin, ja aine kiellettiin useimmissa teollisuusmaissa 1970- ja 1980-luvuilla.
Asbestia käytettiin Suomessa rakentamisessa 70 vuotta, 1990-luvulle. Nyt se on kielletty ja asbestipurkutöissä vaaditaan tarkkoja turvatoimia.
Tieteestä on tullut ympäristönsuojelijan tärkein liittolainen. Kannattaa silti edelleen muistaa varovaisuusperiaate. Uusien keksintöjen kylkiäisinä voi edelleen tulla uudentyyppisiä riskejä, joiden ymmärtämiseen voi mennä aikaa.
Kolumni Vihreässä Langassa 5/2016