Terrakotta-armeija ja valkoisten maanosien identiteettikriisi
Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer totesi, että Euroopan talouskriisistä keskusteltaessa melkein aina jätetään sanomatta perusasia, joka kuitenkin on kaiken taustalla. Se, että noin 400 vuotta kestänyt Euroopan ja eurooppalaisen kulttuurin haaraversojen (lue USA) maailmanvalta on päättymässä.
Fischer sanoi tämän keskiviikkoiltana tilaisuudessa, jossa oli varmasti viikon paras yleisömenestys. Hän keskusteli ranskalaisen filosofin Jean-Marc Ferryn kanssa. Järjestäjänä oli liberaalien ja vihreiden perustama ”Spinelli-ryhmä”, joka pohtii EU:n tulevaisuutta. Paikka oli yksi koko parlamentin suurimmista saleista. Läheskään kaikki eivät mahtuneet istumaan.
Joschka Fischerin toteamus liittyy mielenkiintoisella tavalla näyttelyyn, jota kävin viikonloppuna katsomassa Tukholmassa ja joka esittelee Kiinan terrakotta-armeijaa.
Näyttely antoi mielenkiintoista taustavaloa Kiinan kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Itse terrakotta-armeija ja koko hauta, jossa ne vartioivat ”ensimmäisen keisarin” ruumista, on ollut täysin megalomaaninen juttu. Hautaa rakensi satojatuhansia ihmisiä ja terrakottasotilaitakin on tuhansia.
”Ensimmäinen keisari” yhdisti reilut 2200 vuotta sitten siihenastiset erilliset kuningaskunnat yhdeksi valtioksi, Qin-dynastiaksi. Siihen kuului kaikki, mitä siihen aikaan siellä päin katsottiin sivistyneeksi maailmaksi.
Qin-dynastian perustajan itselleen ottama arvonimi, joka on totuttu kääntämään keisariksi, tarkoittaa suurin piirtein ”taivaallisesti loistava puolijumala”. Hän toteutti tai ainakin pani alulle kaikenlaista muutakin megalomaanista kuin oman hautansa, kuten sen että pääkaupungista piti rakentaa eräänlainen maailmankaikkeuden kuva.
Taipumus megalomaanisiin projekteihin on mielenkiintoista nyky-Kiinan kulttuurihistoriallisten juurien kannalta, samoin se, että keisari pani toimeen suuren kirjarovion. Hän katsoi, että ajattelu valtakunnassa tulee yhtenäistää.
Käytännön taitoja, esimerkiksi lääkintää, koskevat tekstit jätettiin rauhaan, mutta esimerkiksi historiaa ja yhteiskuntajärjestystä koskevia kirjoja sai olla vain keisarin omassa kirjastossa ja niitä saivat tutkia vain hovin nimittämät oppineet. Ne oppineet, jotka niskuroivat vastaan, teloitettiin.
Siinähän sitä on mallia diktatuurimeiningille ja vallankäytölle, joka sallii yhden ainoan ajattelutavan.
Kiinalaisten perinteinen omakielinen nimi valtiolleen tarkoittaa suurin piirtein Keskustaa, tai Keskistä valtakuntaa. Nyt Kiina on palaamassa keskelle. Muutaman vuoden kuluessa se on noussut maailman ykköseksi monissa asioissa. Ensin hiilidioksidin tupruttajana, toissa vuonna sekä energian kuluttajana että tuulivoimainvestoijana. Toissa vuonna Kiina osti Saudi-Arabiasta öljyä jo enemmän kuin USA.
Nyt Kiinan kansantalous on noussut suuremmaksi kuin Japanin. Enää USA ja EU ovat suurempia.
Entäs sitten? Kun olin teini, joissakin lukemissani romaaneissa esiintyi käsite ”keltainen vaara”. Sillä tarkoitettiin Japanin nousua ja japanilaisten tuotteiden virtaa markkinoille. Se on tapahtunut, mutta ei se meitä oikeasti ole haitannut.
Kiinalla ja Japanilla on kuitenkin se perusero, että Japanista tuli matkan varrella demokratia. Kiina on maailman suurin diktatuuri ja sen johto pitää yhteiskunnallista toisinajattelua edelleen megauhkana, kuten sen reaktio tämänvuotiseen Nobelin rauhanpalkintoon osoitti.
Ajatus, että maailman johtava valtio on kohta samalla maailman suurin diktatuuri, ei ole kovin mieltä ylentävä. Tosin kukaan ei tiedä, kuinka kauan Kiinan johto pystyy pitämään diktatuurimeininkiä yllä. Mitä koulutetumpia ihmiset ovat, sitä vaikeampi heidän ajatteluaan on kahlita.
Palataan vielä EU:n talouskriisiin, josta Joschka Fischer ja Jean-Marc Ferry keskiviikkona keskustelivat. Fischer piti EU-alueen taloudellisen yhteistyön tiivistämistä ratkaisuna kriisiin.
Itse suhtauduin aikoinaan kriittisesti Suomen liittymiseen Euroopan talous- ja rahaliittoon eli EMU:un juuri siksi, etten uskonut yhteisvaluutan voivan pitkän päälle toimia ilman yhteistä talouspolitiikkaa.
Silloin esimerkiksi Suomen valtiovarainministeriön johtavat virkamiehet kiistivät täysin sen, että yhteinen raha johtaisi yhteiseen talouspolitiikkaan. Mutta nyt olemme sen nähneet. Nyt vaihtoehtomme ovat yhteisvaluutan hajoaminen tai EU-maiden, ainakin euroalueen maiden, taloudellisen yhteistyön tiivistäminen.
Periaatteessa inhoan politiikkaa, jossa yhdellä ratkaisulla pakotetaan tekemään toinen, jota muuten ei tehtäisi. Mutta se kaaos, joka yhteisvaluutan purkamisesta seuraisi, osuisi miljooniin syyttömiin ihmisiin, myös suomalaisiin. Siksi pidän talousyhteistyön tiivistämistä kuitenkin parempana vaihtoehtona.
Ja voipa loppujen lopuksi olla, että jos EU-maat onnistuvat talousyhteistyön tiivistämisessä niin se tulee olemaan tosi tarpeen, jotta Eurooppa säilyttää edes jonkinlaisen vaikutusvallan maailman menoon tällä Aasian nousun vuosisadalla.