“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Tarvitaan avoimuutta ja suoran vaikuttamisen kanavia

Byrokratia pitäisi opettaa selkokieliseksi
Eilisten kunnallisvaalien huolestuttavin tulos on äänestysprosentin lasku. Kunnallisvaalien äänestysprosentti laski hiljalleen ainakin 1980- ja 1990-luvuilla, mutta 2000-luvulla se on hienokseltaan noussut. Nyt se laski.
Ennen muinoin luokkataistelu oikeiston ja vasemmiston välillä motivoi ihmiset äänestämään. Vaalijulisteet olivat suorasukaisia, oikeisto torjui kommunismin uhkaa, vasemmisto torjui riistoporvarien valtaa. Nyt tarvitaan äänestämiselle muita perusteluja.
Jotta äänestämisen kokisi mielekkääksi, ihmisen pitää kokea että äänellä on vaikutusta ja että kansalaiset ja asukkaat ylipäänsä pystyvät vaikuttamaan lähiympäristöönsä ja yhteiskuntaan ylipäänsä.
Mistä syntyy tunne vaikuttamisesta, tai siitä ettei pysty vaikuttamaan?
Perusta luodaan jo koulussa. Päiväkoti ja koulu ovat lapsen ja nuoren ensimmäisiä “käyttöliittymiä” yhteiskuntaan. Suomalainen koulu pärjää oppimistulosten kansainvälisissä vertailuissa, mutta toisaalta useissa muissa teollisuusmaissa koululaiset kokevat voivansa koulussa vaikuttaa enemmän kuin Suomessa, ja kokevat koulunkäynnin myös hauskempana.
Pieni esimerkki, ei peruskoulusta eikä lukiosta, vaan yliopistosta: näiden kunnallisvaalien alla Tampereen teknillinen yliopisto kielsi vaalimateriaalin jaon kampusalueella. Kun ihmettelin tätä tuttavilleni, kuulin että monessa muussakin yliopistossa toimitaan samoin.
Ymmärrän, että opiskelijoiden innostuessa vaalikampanjointi voi joskus mennä överiksi, eli en vastusta rajojen asettamista vaalikampanjoinnille. Mutta jos se kielletään kokonaan, yliopisto antaa opiskelijoille viestin: kunnon ihminen ei sotkeudu politiikkaan. Kannattaa muistaa, että ylipäänsä yliopistoja ei olisi ilman poliittisia päätöksiä, ei varsinkaan sellaisia yliopistoja, joissa opiskelu on ilmaista. Demokratiaa ei ole ilman vaaleja eikä vaaleja ilman vaalikampanjointia.
Mutta eri tasoilla tulisi kehittää kansalaisten ja asukkaitten suoran vaikuttamisen keinoja. Kaavojen valmisteluun nykyisin kuuluva osallistumis- ja arviointiprosessi on tärkeä edistysaskel. Sen ajoi läpi ensimmäinen vihreä ympäristöministeri Pekka Haavisto.
Tampereella on perustettu kaupunginosiin “Alvarit” asukkaiden alueellisen vaikuttamisen kanavaksi, mutta ne eivät tee päätöksiä, vaan käyvät “vuoropuhelua”. Tampereella ja monissa muissakin isoissa kaupungeissa on niin isoja kaupunginosia, esimerkiksi Hervanta ja Vuosaari, että ne ansaitsisivat omat kaupunginosavaltuustonsa, joilla olisi oma budjetti ja oikeaa päätösvaltaa paikallisista palveluista.
Esimerkiksi Tukholma valtava kunta, mutta kaikkea päätöksentekoa ei ole viety kauas ihmisistä, koska 14 kaupunginosalautakunnalla on oma budjetti, ne päättävät alueensa paikallisista palveluista.
Mielipiteen muodostamisen pohjaksi tarvitaan tietoa, eli kunnissa pitää kehittää avoimuutta. Päätöksistä pitäisi tiedottaa jo kun niitä valmistellaan ja valmisteluun liittyvä tietoaineisto pitäisi panna nettiin esille. Tulisi myös parantaa tiedon visuaalista havainnollistamista, jotta asiat olisi helpompi hahmottaa.
Myös kieli voi vieraannuttaa. Nykyisin kunnallisasioista puhutaan ihan hirveällä kielellä.
Kun ennen vanhaan sanottiin ammattikoulu, niin nykyisin sanotaan toisen asteen ammatillisen koulutuksen kuntayhtymän koulutusyksikkö. Kun ennen oli koulu- ja terveyslautakunnat, nykyään on sivistys- ja elämänlaatupalvelujen lautakunta sekä terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunta, jotka muuten molemmat ovat “tilaajalautakuntia”. Ennen oli vanhainkoti, nyt on tehostettujen asumispalvelujen yksikkö.
En liene ainoa, joka on kokenut puheen kuntarakenneuudistuksesta ja soteuudistuksesta täydellisen puuduttavaksi ja vieraannuttavaksi. Vasta kun lähdin mukaan kunnallisvaaleihin ja oli pakko perehtyä asiaan, ymmärsin asian oikeasti tärkeäksi ja mielenkiintoiseksi.
Esimerkki: ainakin muutama vuosi sitten Tampereella rintasyöpäpotilaat leikattiin kaupungin terveyskeskukseen kuuluvassa Hatanpään sairaalassa, muut pirkanmaalaiset Tamnpereen yliopistollisessa keskussairaalassa. Tällaisia järjettömyyksiä tuottaa se, että nykyisin perusterveydenhoito kuuluu kunnille, erikoissairaanhoito useamman kunnan muodostamille kuntayhtymille. Mutta ihmiset pitäisi hoitaa siellä missä on paras asiantuntemus, organiosaatioiden hallinnolliset raja-aidat eivät saisi ratkaista.
Minun mielestäni kuntien palveluista, organisaatiosta ja kehittämisestä pitäisi puhua kunnollisella suomen kielellä. Ymmärrän hyvin jos organisaatiota uudistavissa työryhmissä syntyy yllä kuvatun kaltaisia nimihirviöitä. Mutta sitten kun uusi organisaatio on päätetty, pitäisi antaa selkokielen, tai ylipäänsä suomenkielen, ammattilaisten muotoilla selkeät ymmärrettävät nimet.
Selkokielisyys kuuluu avoimuteen. Ei auta jos tieto on saatavilla, jos se on kirjoitettu vain harvojen vihittyjen ymmärtämällä salakielellä.
Selkokielisyys on myös käyttäjäystävällisyyttä. Ero on samantapainen kuin Nokian ja Microsoftin sinänsä (suunnilleen) toimivien mutta hankalakäyttöisten vekottimien ja Applen alun alkaen käyttäjäystävällisiksi suunniteltujen laitteiden välillä.
Pitäisikö selkokieli brändätä “i-palveluksi” ennen kuin sitä aletaan arvostaa?