“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Sopimus EU-maiden päästövähennyksistä syntyi trilogissa

Tänään on Lucian päivä. Talvihämärässä Brysselissä siitä ei tiedetä mitään, kun aamukahdeksalta kokoonnumme viimeisiin ilmastoneuvotteluihin.

Puoli kolmen maissa iltapäivällä tuli huojentunut ja melkein hervoton olo, kun trilogien eli europarlamentin, EU:n ministerineuvoston ja komission välisten neuvottelujen putki ilmastopaketin lakiehdotuksista päättyi. Päivän viimeisessä trilogissa olin parlamentin neuvottelija, koska aiheena oli asia, jonka raportööri parlamentissa olen. Kyse on siitä, miten EU-maat jakavat keskenään päästökiintiöt niillä aloilla, jotka eivät kuulu päästökauppaan.

EU-huippukokouksessa ilmastopaketista eilen saavutettu sopu ei nimittäin vielä tarkoita, että paketti olisi sovittu viimeistä piirtoa myöten. Huippukokous sorvasi EU:n jäsenmaiden välisen sopimuksen. Mutta laki syntyy vasta, kun sen hyväksyy myös Euroopan parlamentti, ja siksi viimeinen vääntö käydään nyt täällä parlamentin ja ministerineuvoston välillä, melkein tyhjän parlamenttirakennuksen neuvotteluhuoneessa.

Aamun ensimmäisen trilogin aihe oli päästökauppa. Sitä koskeva parlamentin poliittisten ryhmien palaveri alkoi aamukahdeksalta, ja niinpä oli noustava ennen seitsemää, koska olen luvannut sijaistaa vihreiden neuvottelijaa eli “varjoraportööriä” Caroline Lucasia, joka ei päässyt paikalle. Viimeisten trilogien ajankohdat ilmoitettiin nimittäin vasta pari päivää sitten ja Caroline oli jo sopinut jonkin tärkeän tilaisuuden kotimaassaan.

On ollut todella mielenkiintoista, joskin myös työlästä, kun olen saanut olla mukana ilmastopaketin melkein kaikkien lakiehdotusten viimeisissä väännöissä parlamentin, ministerineuvoston ja komission välillä. “Oman raporttini” trilogeissa olen parlamentin neuvottelija. Autopäästöjä, hiilidioksidin talteenottoa ja päästökauppaa koskevissa trilogeissa olen ollut paikalla puheenjohtajana, ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Ouzkyä sijaistamassa, ja nyt siis vihreän varjoraportöörin sijaisena.

Ennen kuin varsinainen päästökauppatrilogi alkoi, kysyin vielä komission asiantuntijalta selvennystä kohtaan, joka on huippukokouksen päätöksissä muotoiltu epäselvästi. Kyse on niistä teollisuudenaloista, jotka luokitellaan “hiilivuotouhan” alaisiksi ja sen nojalla saavat päästökiintiönsä ilmaiseksi. Kysyn, koskeeko vuosi vuodelta pienenevä päästökatto myös niitä. Koskee, vastaa komission asiantuntija. Hän näyttää, missä artiklassa tämän asian “palomuuri” on ja kertoo samalla, että rouva Korhola yritti kyllä saada sen pyyhittyä pois lakitekstistä, mutta ei onnistunut. Tämäpä mielenkiintoista. Mainittu rouva kun alinomaa muistaa mainita, että hän ei kyseenalaista päästökaupan varsinaista ympäristötavoitetta, eli pieneneviä päästökiintiöitä, vaikka ajaakin teollisuudelle ilmaisia päästökiintiöitä. Tosiasiassa hän on siis kuitenkin yrittänyt kumota päästöjen pientämisvelvoitteen. Tosin mistä minä tiedän, voihan kyse olla siitäkin, että hänen niminsä ottamansa muutosehdotuksen varsinainen kirjoittaja on huijannut häntä.

Päästökauppatrilogissa oli esillä enää pienehköjä yksityiskohtia, isommat asiat on ratkaistu huippukokouksessa tai jo sitä ennen. Neuvottelu kesti kuitenkin niin pitkään, että minun oli hieman ennen sen päättymistä siirryttävä toiseen neuvotteluhuoneeseen, jossa pidimme parlamentin poliittisten ryhmien taktiikkapalaverin ennen “meidän trilogimme” alkamista.

“Meidän trilogimme” ja päästökaupan trilogien välissä käsiteltiin hiilidioksidin talteenottoa. Sen asian isoin kiistakysymys ratkaistiin huippukokouksessa, kun pääministerit sopivat keskenään, millä tavalla ensimmäisiä hiilidioksidin talteenottolaitoksia rahoitetaan. Sama tuki on tarjolla innovatiivisten, vielä kaupallistamatta olevien uusiutuvaa energiaa hyödyntävien tekniikoiden koelaitoksille.

Odottaessa mutustelimme neuvotteluhuoneen oven taakse tuotuja voileipiä.

“Meidän trilogissamme” auki on vielä isoja asioita, eli se missä määrin EU-maat saavat ulkoistaa päästövähennyksiään, ja mitä seuraa niille maille jotka tupruttavat yli sallitun kiintiönsä. EU-huippukokous sopi mielestäni aivan liian väljät mahdollisuudet ostaa päästöhyvityksiä kehitysmailta. Siis sen sijaan, että EU-maat investoisivat parempaan joukkoliikenteeseen ja tavarakuljetusten siirtämiseen maanteiltä rautateille, tai rakennusten energiaremontteihin ja vähentäisivät päästöjään muilla tavoin, ne voivat ostaa “CDM” (clean development mechanism) -päästöhyvityksiä rahoittamalla esimerkiksi aurinko- ja tuulivoimaprojekteja kehitysmaihin. Tiettyyn rajaan asti tämä on aivan ok, mutta huippukokouksen päätös tarkoittaa, että jopa 80 % EU-maiden päästövähennysvelvoitteesta voidaan kuitata projekteilla muissa maissa. Tämä tarkoittaa, että pahimmassa tapauksessa EU-alueen omat päästöt eivät alenisi melkein lainkaan, ostaisimme vain päästöhyvityksiä muualta. Yritän saada läpi erilaisia muotoiluja, jotka käytännössä rajoittaisivat tätä, mutta se ei onnistu sitten millään. Sen sijaan saamme ministerineuvoston suostumaan tiettyihin rapsuihin niille jäsenmaille, jotka tupruttavat yli sallitun rajan.

Kun olimme käyneet läpi kaikki auki olevat asiat, pidimme poliittisten ryhmien pikapalaverin. Enemmistö ryhmistä on valmis hyväksymään sovun siinä muodossa kuin se nyt on saatavissa. Palaamme neuvotteluhuoneeseen ja kerron, että parlamentin enemmistöä edustavat ryhmät ovat valmiit sovun hyväksymään. Myös minä voin allekirjoittaa sen parlamentin raportöörinä, mutta en oman poliittisen ryhmäni puolesta, koska CDM-kiintiö on aivan liian suuri. “Kiitän teitä – raportöörinä”, sanoo ministerineuvostoa edustava Ranskan suurlähettiläs. Minua naurattaa tämä tarkennus.

Tilaisuus päättyi kiittelyihin. Suurlähettiläs, siro, suurisilmäinen ja kiharatukkainen nuorehko mies, kiittää minua periaatteellisuudesta, peräänantamattomuudesta ja poliittisesta rohkeudesta. Hymyilyttää, olen kuullut saman surlähettilään haukkuvan minua kollegoilleen, mutta sekin on osa tätä neuvottelupeliä. Komissio kiittelee kaikkia. Minäkin kiittelen suurlähettilästä isosta urakasta (se on oikeasti ollut tosi iso) ja onnittelen puheenjohtajamaa Ranskaa siitä, että se on vetänyt tuloksellisesti läpi historiallisen ilmastopaketin kaikkien osien neuvottelut, ja komissiota rohkeasta ehdotuksesta, ja monenmoisesta avusta prosessin eri vaiheissa, ja muitakin neuvotteluja avustaneita tahoja.

Ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Ouzky toivottaa kaikille hyvää joulua, ja sanoo että tämä oli viimeinen trilogi ennen joulua – toivottavasti. Nauramme. Ranskan suurlähettiläs sanoo, että hänellä on ensi viikolla vielä trilogeja, mutta muista kuin ympäristöasioista. Kauhistus! EU-puheenjohtajuus on sekä ministereille että keskeisille virkamiehille aivan posketon urakka, myös fyysisesti, tiedän sen ennestään, mutta silti on pakko tuntea myötätuntoa tuossa rääkissä rehkivää suurlähettiästä kohtaan.

Kaikki näyttävät helpottuneilta. Minäkin olen tosi huojentunut, vaikka en olekaan täysin tyytyväinen tulokseen. Mutta sellaisia ne poliittiset väännöt ovat.

Käteltyäni koko joukon ihmisiä ryntään työhuoneeseeni pakkaamaan matkalaukun. Sen jälkeen on vielä puoli tuntia ennen kuin pitää lähteä lentokentälle. Palaan neuvotteluhuoneen eteen kutsumaan Terhiä ja Ulriikkaa shamppanjalasille Luxemburgin aukiolle. Ulriikka jää toimistolle hoitamaan viime hetken juttuja, mutta Terhin kanssa menemme yhteen aukion ravintoloista. Samaan paikkaan osuu Edwin, joka valiokunnan sihteeristön puolesta hoiti “meidän trilogiamme”. Kilistämme laseja. Minun on juostava taksiin ennen kuin Ulriikka ehtii paikalle, mikä tuntuu vähän höhlältä.

Olo on aika uupunut ja raukea. Lentokentältä ostan päivän Hesarin näköispainoksen. L
uen sitä kentän Starbucks-kahvilassa. Minua naurattavat pääuutissivun neljä sitaattia EU-huippukokouksen ilmastosovusta. Matti Vanhanen: “Parempi näin kuin antaa ilmaston lämmetä.” Helena Vänskä, Elinkeinoelämän keskusliitto: “Pakko sanoa että olemme tyytyväisiä.” Lauri Myllyvirta, Greenpeace: “Muistuttaa tukipakettia saastuttavalle teollisuudelle.” Satu Hassi: “Maailmalle esimerkki miten sisu menee kaulaan.”

Kansainvälisen lehdistön uutisissa huippukokouksen ilmastopäätöksistä korostuvat saastuttavalle teollisuudelle annetut helpotukset.

International Herald Tribunen kolmas pääkirjoitus kommentoi merien happamoitumista. Se johtuu ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvusta. Noin kolmasosa ilmaan tuprutetusta hiilidioksidista liukenee meriin ja muodostaa siellä hiilihappoa, eli happamoittaa merta. Lehti sanoo, että nykymenolla valtameret voivat jo 30 vuoden päästä olla jo niin happamia, että korallien ja äyriäisten kuoret alkavat liueta.