“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Riittääkö ihmiskunnan fiksuus estämään ekokatastrofit?

Tänään olin uusinta Maailman tila-raporttia käsittelevässä keskustelutilaisuudessa. Raportin teema on “Kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan”. Siitä löytyy esimerkiksi seuraavat tiedot.

Tällä haavaa ihmiskunta kuluttaa sen verran, että tuon kulutuksen pysyvään ylläpitämiseen tarvittaisiin 1,3 maapalloa. Esimerkiksi ilmastonmuutos on vain ylikulutuksen yksi oire.

Jos kaikkien elintaso olisi suunnilleen sama kuin Jordanian tai Thaimaan keskivertokansalaisella, maapallon kantokyky riittäisi ylläpitämään 6,2 miljardin ihmisen kulutuksen. Mutta meitä on jo noin 6,8 miljardia. Yhdysvaltojen kulutustasoa ylläpitäviä asukkaita maapallolle mahtuisi kestävästi vain noin 1,4 miljardia, eli suunnilleen sama määrä kuin oli sata vuotta sitten.

Moni ihminen tuntee tuotebrändit ja sen sellaiset paremmin kuin kotiseutunsa kasvit ja eläimet tai lintujen ja eläinten äänet. Kulutuskulttuurin piiriin tulee yhä uusia ihmisiä, ja pyrkijöitä on vielä paljon enemmän.

Kaiken kukkuraksi aineellisen kulutuksen kasvu ei edes lisää onnellisuutta. Köyhissä yhteiskunnissa, jollainen Suomikin oli muutama sukupolvi sitten, vaurauden kasvu lisää onnellisuutta. Mutta suunnilleen Etelä-Korean tasolla vaurauden kasvu ei enää kasvata ihmisten kokemaa onnellisuutta. Liika on liikaa myös terveydelle. Kaloripommit ja elintason mahdollistama liikunnan puute ovat johtaneet kakkostyypin diabeteksen muuttumiseen pahenevaksi epidemiaksi, joka on leviämässä jo nuortenkin keskuuteen.

Meininkiä pitää muuttaa. Ennemmin tai myöhemmin se muuttuu väistämättä. Jos emme kykene tekemään sitä hallitusti, ekokatastrofit ja yhteiskunnalliset kriisit tulevat tekemään sen rysäyksenä, tai todennäköisimmin sarjana rysäyksiä. Mitä pitemmälle nykymenoa yritetään jatkaa, sitä kipeämpää tulee tekemään.

Tämä oli helppo sanoa. Vaikeampi on kertoa, miten temppu tehdään.

Kun luin uutta Maailman tila-raporttia olin toisaalta iloinen siitä, että joku jaksaa soittaa hälytyskelloja kestämättömästä kulutuksesta. Toisaalta tunsin uupumusta, koska tiedän, että tavallinen ihminen kohtaa joka päivä lukemattomia keppejä ja porkkanoita, jotka ohjaavat valintojamme tasan väärään suuntaan.

Vaikka kuinka ymmärtäisi, että luonnonvarojen kulutusta pitää vähentää, bisneksessä toimeentulo on kiinni siitä, että tuotetta saadaan kaupaksi, mieluiten yhä vain lisää. Opettajien ja sairaanhoitajienkin palkan maksu on kiinni siitä, että yksityisellä sektorilla muodostuu tuottoja, joita verotetaan. Sama koskee eläkkeitä ja muuta sosiaaliturvaa.

Niinpä suunnilleen joka valtiossa poliittinen johto kokee tehtäväkseen luoda olosuhteet, joissa bisnes voi kasvaa. Media mittaa hallitusten onnistumista sillä, nouseeko kansantuote ja kuinka rapsakasti. Harva tätä kyseenalaistaa, vaikka moni tietää, että omaa elämää parantaisi enemmän vapaa-ajan kuin roinan lisääntyminen.

Onko tämä kehä murrettavissa? Onhan aivan mieletön paradoksi, että ihmiskunta tietää vaikka mistä enemmän kuin koskaan ja luulee olevansa fiksumpi kuin koskaan, mutta olemme luoneet sellaisen pakkojen, kannusteiden ja houkutusten verkon, joka ohjaa ihmiset tekemään kestämättömiä valintoja.

Onko ainoa vaihtoehtomme todellakin ryöstää tulevaisuus lapsiltamme, lapsenlapsiltamme ja heidän lapsiltaan? Ei se voi olla niin. On löydettävä vääntökahvoja, joilla tämän oravanpyörän suuntaa voidaan muuttaa.

En väitä omaavani asiasta lopullista ja täydellistä viisautta, mutta väitän, että yksi keskeinen vääntökahva on vihreiden kauan ajama verotuksen muutos. Energian ja luonnonvarojen käyttöä pitää verottaa ankarammin ja vastaavasti ihmistyötä pitää verottaa lievemmin. Näin ohjataan kaikkia, yhtä hyvin firmoja kuin kouluja, virastoja ja sairaaloita maksimoimaan materiaalien ja energian käytön tehokkuutta sen sijaan että joka paikasta yritettäisiin vähentää henkilökuntaa.

Jotkut käyvät kiistaa siitä, onko vihreä talouskasvu tai aineeton talouskasvu mahdollista. Minusta tämä on aika paljolti semantiikkaa. Raha ja sen arvo on nimittäin vain ihmisten välinen sopimus. Sama koskee jokaisen tavaran ja palvelun rahallista hintaa. Kestävän tulevaisuuden aikaansaamiseksi olennaista on saada luonnonvarojen kulutus alenemaan. Se, millaiseksi kestävästi toimivassa taloudessa asettuu kunkin tavaran ja palvelun hinta, on loppujen lopuksi kulttuurinen kysymys ja riippuu siitä, mitä arvostamme.

Konsulttitoimisto McKinsey tiivisti pari vuotta sitten ilmastohaasteen näin: Noin 40 vuodessa pitäisi saada aikaan hiilen tuottavuudessa (eli siinä, miten paljon hyvinvointia saadaan aikaan kulutettua fossiilisen polttoaineen yksikköä kohden) saada aikaan yhtä suuri nousu kuin Yhdysvallat sai aikaan työn tuottavuudessa suunnilleen 1800-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun, noin 160 vuodessa.

Tämä on mahdollista, mutta se edellyttää hyvin määrätietoista politiikkaa. Se edellyttää myös kulttuurista muutosta, eli muutosta siinä, mitä arvostamme omassa elämässämme ja muissa ihmisissä.

Kulttuurisia muutoksia tapahtuu koko ajan. Oman elämäni aikana on tapahtunut aika iso muutos suhtautumisessa esimerkiksi sukupuolten rooleihin, seksiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin. Jos ei ole tarpeeksi vanha tietämään tätä omasta kokemuksesta, asian voi havaita lukemalla 1950- ja 60-lukujen kirjallisuutta tai katsomalla vanhoja elokuvia.

Kulttuurisesta muutoksesta kestävään suuntaan on onneksi myös merkkejä, eikä se kaikki ole vain nuorisokapinaa. Kun itse opiskelin teknillisessä korkeakoulussa, ympäristönsuojelu ei ollut mitään. Nyt samoissa korkeakouluissa ja yliopistoissa on ollut ympäristönsuojelun opintosuuntia jo toistakymmentä vuotta. Euroopan kirkot ovat laatineet ilmastojulistuksen. Yhdysvalloissa on tuotettu ”Vihreä Raamattu”, johon on korostettu vihreällä värillä kaikki Raamatun kestävää elämäntapaa tukevat kohdat, jotka on varustettu selityksillä. Kirkoissa on alettu puhua luomakunnan vaalimisesta ja kohtuudesta. Kaikkea tätä tarvitaan ja lisäksi vielä paljon paljon muuta.