“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Populismia vai harhaanjohtavaa markkinointia?

Panen myös tänne omaan nettipäiväkirjaani kommentin, jonka juuri laitoin Uuden Suomen Euroblogiin vastaukseksi Eija-Riitta Korholalle.

 

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Korhola syytti 12.3. minua valehtelusta ja heitti minua kohti koko joukon leimoja sen jälkeen, kun arvostelin Europarlamentin oikeistolaitaa sen käyttäytymisestä IPPC-direktiivin (Integrated Pollution Prevention and Control) äänestyksissä. Persoonaani koskevia leimoja olen jäävi kommentoimaan, mutta IPPC-direktiivin suhteen Korhola on väärässä.

Kyseisessä direktiivissähän on kyse ympäristöön joutuvien saastepäästöjen vähentämisestä. Direktiivi ei koske hiilidioksidia, joka vaikuttaa koko maapalloon, vaan niitä saasteita, jotka pilaavat paikallista hengitysilmaa ja ympäristöä. Kyse on siis esimerkiksi happosateita aiheuttavista rikin ja typen oksideista sekä pienhiukkasista (jotka maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan vievät vuosittain yli 300 000 eurooppalaista ennenaikaiseen hautaan).

Aiemmassa blogissani kerroin, että EPP-ryhmän, johon myös Suomen kokoomuslaiset kuuluvat, ehdotuksesta parlamentin niukka enemmistö hyväksyi muutoksen, joka poistaisi direktiivin sovellutusalasta ja samalla saasterajoista kaiken muun savupiipputeollisuuden paitsi sähköä ja lämpöä tuottavat voimalaitokset. Korhola väittää tätä valheeksi ja sanoo: ”Hyväksymällä Hassin haukkuman muutosehdotuksen 133 parlamentti tunnisti teollisuuden prosessikattiloiden erityisvaatimukset. Prosessikattiloiden parasta käyttökelpoista tekniikkaa on arvioitu toimialakohtaisissa parhaan käyttökelpoisen tekniikan vertailuasiakirjoissa, ja nämä olleet jo nykyisin, ja tulevat IPPC-direktiivin hyväksymisen jälkeen olemaan tiukka ohjenuora ympäristölupien päästömääräyksille. Eivät Hassin blogissa mainitut toimialat pääse holtittomasti tupruttelemaan päästöjään.”

Korhola perustelee omaa ja ryhmänsä enemmistön toimintaa myös pyrkimyksellä välttää moninkertainen sääntely.

Valitettavasti Korhola on väärässä. Ensinnäkin IPPC-direktiivi korvaa useita nyt olemassa olevia direktiivejä. Yksi niistä on suurten polttolaitosten (kuten voimalaitosten ja isojen tehtaiden) saasterajoja koskeva LCP (Large Combustion Plants) –direktiivi. Se, että muun muassa öljynjalostamoilla ja metallisulatoilla on nykyisessä LCP-direktiivissä saasterajat, ei ympäristöä auta sen jälkeen kun uusi direktiivi astuu voimaan ja LCP-direktiivi lakkaa samalla kellonlyömällä olemasta voimassa.

Toiseksi Korhola on ymmärtänyt väärin – tahallaan, tai teollisuuslobbarien harhaanjohtamana, mistäpä minä tiedän – sen mitä toimialakohtaiset parhaan tekniikan vertailuasiakirjat tarkoittavat. Näiden asiakirjojen laadinta alan teollisuuden ja kansallisten viranomaisten yhteistyönä perustuu niin sanottuun Lissabonin prosessiin. Asiakirjat eivät ole sitovia. Jos Korholan ja kumppanien muutosehdotus siis hyväksyttäisiin, sitovat saasterajat vaihtuisivat vapaaehtoiseen säätelyyn. Olisi ohjeellisia saasterajoja, mutta ei sitovia puhdistuksen vähimmäistasoja. Kansallisia lakeja, joilla saasteita rajoitetaan, saisi kyllä olla, sikäli mikäli kansalliset hallitukset ja parlamentit niitä säätävät.

Korholan ryhmän ajama malli tarkoittaisi siis tosiasiassa sitä, että savupiipputeollisuuden, lukuun ottamatta sähkön ja lämmön tuotantoa, saasterajojen asettamisessa palattaisiin aikaan ennen yhteistä EU-lainsäädäntöä. En ole lainkaan vakuuttunut, että Suomen teollisuuden etu oikeasti olisi se, että vaikkapa Puola tai Romania olisivat vapaat säätämään löysempiä saasterajoja kuin Suomi. Ja ainakaan en halua palata tilanteeseen, jossa teollisuus joka maassa vastustaisi kotimaisia saasterajoja vetoamalla siihen, ettei siinä ja siinäkään maassa ole. Enkä muuten kyllä ymmärrä sitäkään logiikkaa, että kivihiilen, raskaan polttoöljyn tai turpeen poltosta taivaalle tupruavien saasteiden rajojen pitäisi olla erilaiset sen mukaan, onko savupiippu sähköä tuottavassa voimalaitoksessa vai öljynjalostamossa, masuunissa tai sementtitehtaassa.

Kertauksen vuoksi vielä: tässä asiassa minä (ja muun muassa Sirpa Pietikäinen, Anneli Jäätteenmäki, Henrik Lax sekä suomalaiset demarit ja vasemmistoliittolaiset) puolustimme EU:n komission esitystä. Emme siis ajaneet mitään ultraviherhihhulien juttuja.

Kuten jo aiemmin sanoin, en usko, että yllä kuvattu vastuuton muutos päätyy lopulliseen lakiin. En nimittäin usko, että EU:n jäsenmaiden hallitukset hyväksyvät niin dramaattista huononnusta nykyisiin ympäristönsuojelusääntöihin. Kyseinen äänestys on yksi esimerkki niistä hetkistä, jolloin olen ollut todella iloinen siitä, että EU-lainsäädäntöä varten tarvitaan Europarlamentin lisäksi myös EU:n jäsenmaiden hallituksia edustavan ministerineuvoston hyväksyntä. Samalla se on esimerkki siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin parlamentin oikeisto on aika ajoin valmis.

Korhola syyttää minua viherpopulismista. Mutta viherpopulismiksi voisi kutsua myös sitä, että poliitikot yrittävät kaunistella toimintansa ympäristövaikutuksia.  

Tällaisesta viherpopulismista Europarlamentin EPP-ryhmä tarjosi tämän viikon keskiviikkona valaisevan esimerkin. IPPC-äänestys oli tiistaina ja keskiviikkona EPP-ryhmän valtaenemmistö äänesti tuoreen vaaliohjelmansa linjauksia vastaan. Tuossa muutama viikko sitten hyväksymässään vaaliohjelmassa EPP-ryhmä puhuu oikein kauniita muun muassa ilmastonsuojelusta ja uuden tekniikan edistämisestä. (Kun tuo vaaliohjelma julkaistiin, se herätti vihreiden keskuudessa hilpeyttä ja pohdimme, aikooko EPP-ryhmä vaihtaa valtaosan mepeistään, kun linja vaalien jälkeen muuttuu noin dramaattisesti.)

Keskiviikon äänestys koski EU:n koheesiopolitiikan kehittämistä. Koheesiopolitiikka tarkoittaa EU:n budjetista rahoitettavia toimia, joilla pyritään nopeuttamaan köyhempien jäsenmaiden taloudellista kehitystä. Vihreät olivat tehneet kyseiseen mietintöön kaksi ehdotusta, jotka molemmat olivat lähes suoria sitaatteja EPP-ryhmän vaaliohjelmasta. Valtaosa EPP-ryhmästä äänesti molempia ehdotuksia vastaan. Toista ehdotusta tuki vain neljä tämän ryhmän jäsentä.

Näistä ehdotuksista ensimmäinen kuului: ”[parlamentti] katsoo, että ilmastotavoitteet pitäisi integroida paremmin koheesiopolitiikkaan, koska toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi luovat valtavia liiketoimintamahdollisuuksia, kun muodostuu uusia markkinoita erityisesti uusiutuvien energialähteiden ja energiatehokkuuden alalla, mikä auttaa elvyttämään talouksiamme ja työllisyyttämme”. Sen puolesta äänestivät suomalaisista Jäätteenmäki, Lax, Pohjamo, Takkula, Seppänen, Hassi, Pietikäinen, Siitonen, Myller. Vastaan äänestivät Itälä, Lehtinen, Paasilinna. Poissa olivat Korhola ja Vatanen.

Toinen ehdotus kuului: ”[parlamentti] korostaa, että nykyistä talouskriisiä ei saa käyttää viivyttelyn verukkeena, vaan se pitää päinvastoin nähdä mahdollisuutena lisätä investointeja ympäristöystävällisiin teknologioihin, mikä voi edellyttää muutoksia nykyisiin rahoitusohjelmiin”. Puolesta äänestivät suomalaisista Seppänen, Hassi, Pietikäinen, Myller, Hassi.  Vastaan äänestivät Lax, Pohjamo, Takkula, Virrankoski, Itälä, Korhola, Siitonen, Vatanen, Lehtinen ja Paasilinna. Poissa oli Jäätteenmäki.

Tämä nyt on vain kuriositeetti, mutta valaiseva sellainen. Jos olemme ihan oikeasti tosissamme ilmastonmuutoksen hillinnän suhteen, pitää muuttaa myös sitä tapaa, jolla EU:n budjettirahoja käytetään. Jos leijonanosa köyhempien maiden ja alueiden tukirahoista aina vain annetaan uusien moottoriteiden rakentamiseen, ilmastotavoitteista ei tule mitään. 

On tietysti makuasia, kutsuuko viherpopulismiksi vai harhaanjohtavaksi markkinoinniksi sitä, että poliittinen ryhmä vaaliohjelmassaan kertoo tavoitteekseen ihan jotain muuta kuin miten se käytän
nön päätöksentekotilanteissa toimii.