Parlamentaarikkojen ilmastokokous alkaa huomenna

Olen tänään saapunut Etelä-Afrikan Kapkaupunkiin, jossa on viikonloppuna Globe-parlamentaarikkojärjestön ilmastokokous. Kokous pidetään maan parlamentissa, joka on Kapkaupungissa. Maanantaina useimmat meistä, minä myös, jatkamme Durbaniin, YK:n ilmastoneuvottelukonferenssiin.

Toiveet Durbanin neuvottelukokouksen eivät vaikuta olevan kovin korkealla. Kukaan ei usko, että täällä voitaisiin saada valmiiksi seuraava kansainvälinen ilmastosopimus. Kioton sopimuksen ensimmäinen kausihan päättyy ensi vuonna. Mutta ei kirvestä ole vielä heitetty kaivoon.

Pidetään mahdollisena, että täällä sovitaan aikataulusta, jonka kuluessa neuvotellaan päästörajat kaikille kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttajina isoille maille, Kiina mukaan lukien, ja lisäksi siitä, että osa teollisuusmaista, lähinnä EU-maat hyväksyvät Kioton sopimuksen toisen sitoumuskauden.

Kioto antaa päästörajat vain perinteisille teollisuusmaille, joiden päästöjen rajoittaminen ei riitä ilmastonmuutoksen saamiseksi aisoihin.

Hyviin uutisiin kuuluu, että Kiina on alkanut viestiä valmiutta hyväksyä itseään kansainvälisoikeudellisesti sitovat päästörajat. Aina aikaisemminhan Kiina on jyrkästi torjunut tämän vedoten siihen, että maa on kehitysmaa.

EU ja muut teollisuusmaat ovat jo vuosia vaatineet päästörajoja myös Kiinalle ja muillekin päästöjen aiheuttajina isoille kehitysmaille, kuten Intialle, Brasilialle, Indonesialle ja Etelä-Afrikalle.

Tämän kokouksen alla tätä ovat ääneen alkaneet vaatia myös monet kehitysmaat, erityisesti köyhimmät ilmastonmuutokselle haavoittuvimmat. Tämä on uutta, aikaisemmin kehitysmaat ovat peesanneet Kiinaa.

Tilanne luo painetta Intiaa kohtaan, joka edelleen suhtautuu torjuvasti.

Ilmastoneuvottelukonferenssin alla YK:n ympäristöohjelma UNEP julkaisi uuden raportin niin sanotusta ”gigatonnikuilusta” eli siitä, miten paljon maailman maiden tähän mennessä ilmoittamat kansalliset päästörajat vuodelle 2020 ylittävät sen, mitä tarvittaisiin, jotta olisi edes noin 50 prosentin mahdollisuus estää maapalloa lämpenemästä yli kahden asteen.

UNEP:in mukaan tämä kuilu on 6-11 gigatonnia hiilidioksidia ja tarvittavien lisäpäästövähennysten hinta olisi 25-54 dollaria tonnilta.

Myös kansainvälinen energiajärjestö IEA varoitti parisen viikkoa sitten, että jos ei meno muutu, niin vuoteen 2017 mennessä maailmaan on rakennettu niin monta uutta fossiililaitosta ja muuta energiaa tuhlaavaa ja päästöjä aiheuttavaa infrastruktuuria, että liikkumavara ilmastonmuutoksen pitämiseksi kahden asteen alapuolella on syöty.

IEA sanoi, että tätä menoa seuraavien 25 vuoden aikana tuprutettavat päästöt tulevat johtamaan 3,5 – 6 asteen lämpenemiseen.

Aika on siis käymässä vähiin. Onneksi kuitenkin Kiinan linja on muuttumassa parempaan suuntaan. Syytä onkin, siitä on tullut maailman suurin kasvihuonekaasupäästöjen tupruttaja. Henkeä kohti kiinalaisen keskipäästö on reilut 60 % eurooppalaisesta, mutta nopeassa nousussa.

Onneksi myös investoinnit uuteen energiatekniikkaan ovat kasvussa. Viime vuonna investoinnit uusiutuvaan energiaan ylittivät rahalliselta arvoltaan (187 mrd dollaria) ensimmäistä kertaa investoinnit fossiililaitoksiin (157 mrd dollaria). Näin uutisoi Bloomberg New Energy viime viikolla www.latimes.com/business/la-fi-renewables-20111125,0,2421278.story

Jos Durbanissa päästään yhteisymmärrykseen siitä, että sitovat päästörajat tarvitaan muillekin kuin perinteisille teollisuusmaille, jää vielä jäljelle kysymys siitä, mihin mennessä ne sovittaisiin. EU ja iso joukko kehitysmaita ajavat takarajaksi vuotta 2015, mutta USA, Venäjä, Kanada ja Japani haluaisivat käyttää neuvotteluihin koko tämän vuosikymmenen eli sopimus olisi valmis vasta 2020.

Mitäpä siinä, jos aikaa olisi rajattomasti. Mutta kun ei ole. 

USA:n käyttäytyminen on kovin toisenlaista verrattuna Barack Obaman vaalilupauksiin. 53 USA:n kongressin jäsentä onkin kirjoittanut ulkoministeri Hillary Clintonille kirjeen, jossa he kehottavat maataan siirtymään jarruttajien penkiltä ilmastoneuvottelujen vauhdittajien joukkoon.