Päästökauppaa ja superverkkoa
Olin aamuseitsemältä parlamentin radiostudiossa, osallistuin sitä kautta Ylen 1-aamun keskusteluun päästökaupasta. Hesarihan eilen kirjoitti näkyvästi, että päästökaupasta on tullut tukiaisautomaatti sähköntuottajille, erityisesti ydinvoimayhtiöille. Niinhän se on, kun teollisuus sai läpi tahtomansa että päästöoikeudet jaetaan melkein kokonaan ilmaiseksi. Kun sähköyhtiöt kuitenkin rahastavat kuluttajilta myös päästöoikeuksien hinnan, ne saavat huimat ansiottomat voitot. Ne pitäisi verottaa pois sähköyhtiöiltä.
Pääasia on kuitenkin se, että päästökauppa on kansantaloudelle edullisin tapa vähentää päästöjä. Hesari väittää, että tässä ei ole onnistuttu. Äskettäin julkaistussa tutkimuksessa, olikohan se tehty Harvardissa vai missä, päädyttiin kuitenkin siihen että päästökauppa on jo nyt alentanut päästöjä verrattuna siihen miten päästöt olisivat muutoin kehittyneet. Juuri nyt parlamentissa käsitellään päästökaupan sääntöjen uudistamista vuodesta 2013 eteenpäin. Komission ehdotuksessa on korjattu pääosa nykyisen päästökaupan epäkohdista.
EU:n hiilidioksidipäästökauppaa ei voi pitää minään fiaskona, koska iso joukko maita on seurannut tai seuraamassa esimerkkiä, uusimpina Sveitsi ja Japani.
Samassa aamulähetyksessä kuulin Kari-Pekka Kyrön paljastaneen, että hiihdon doping oli järjestelmällistä. Voi voi, suomalaisten omakuva maailman rehellisimpänä kansakuntana on saanut monta kolausta peräjälkeen.
Ilmastovaliokunnassa keskusteltiin kansainvälisistä ilmastoneuvotteluista. Komission edustaja Arthur Runge-Metzger kommentoi niitä poliitikkoja, jotka haluaisivat laajentaa niin sanotun CDM:n eli kehitysmaissa rahoitettavien investointien osuutta päästökaupassa ja ylipäänsä EU:n päästövähennyksissä. Monet teollisuuslobbarithan ajavat tätä. Hän sanoi, että CDM:n laajentaminen voisi johtaa siihen, että me rahoitamme Kiinan teollisuuden modernisoinnin. Onko se eurooppalaisen teollisuuden edun mukaista? Niinpä. Hän mainitsi myös, että Intia käyttää nykyisin kansantuotteestaan 3 % fossiilisten polttoaineiden subventioihin. Moisessa ei ole mitään järkeä, sanon minä.
Ruotsalainen vasemmistomeppi Jens Holm sanoi, että EU:n lihakarjalle ulkomailta tuotava soija vaatii viljelyynsä alueen, joka on 60 % EU:n peltopinta-alasta. Meillä on siis sen verran ”varjopeltoa”, pääasiassa Brasiliassa.
Lounaalla aiheena oli niin sanottu ”supergrid”, eli ”superverkko” sähkön siirtoon, vähin häviöin toimiva korkeajännitetasavirtaverkko. Jos Eurooppaan rakennettaisiin sellainen, samoin Pohjois-Afrikan ja Euroopan välille, EU voisi muutamassa vuosikymmenessä siirtyä jopa 90 %:sti uusiutuvaan energiaan. Piskuinen osa Pohjois-Afrikan autiomaa-alueesta riittäisi tuottamaan koko Euroopan tarvitseman sähkön. ”Superverkolla” voitaisiin yhdistää Atlantin rannikoiden suuret tuulivoimalat, Välimeren alueen keskitetyt aurinkovoimalat, vuoristoihin rakennettavat pumppuvoimalat, joihin sähköenergiaa varastoitaisiin, ja muut. Kun siirtohäviöt olisivat pienet, sähkön tuotanto ja kulutus voisivat tapahtua kaukanakin toisistaan. Minä olen jo aiemmin lämmennyt superverkon idealle. Minusta siitä pitäisi tehdä EU:n ilmastopolitiikan lippulaivaprojekti. Tietysti tämä pitää yhdistää moneen muuhun asiaan, muun muassa älykkäisiin sähkön kulutuslaitteisiin, jotka osaavat valita käynnistymisensä ja pysähtymisensä hetken verkon kuormituksen mukaan.
Superverkkoidean esittelijä kertoi, että lämpimille seuduille rakennettavat keskitetyt aurinkovoimalat tuottaisivat myös makeaa vettä. Kun voimalat jäähdytään merivedellä, joka höyrystetään, saadaan makeaa vettä.
Superverkkoidea on hauskasti linjassa aloitteen kanssa, jonka vihreät julkistavat, sattumalta juuri tänään. Idea on luoda ERENE, European Renewables Community. Se vastaisi sitä, mitä varten noin 50 vuotta sitten luotiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja Euratom. Nyt suuri haasteemme on toteuttaa teknologiamurros jolla siirrytään uusiutuvan energian aikakauteen.