“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Onko Kööpenhamina-pessimismi perusteltua?

Eilen maailman tiedotusvälineet julkaisivat pessimistisen uutisen, jonka mukaan Obama ja Aasian maiden johtajat ovat APEC-kokouksessa (Acia-Pacific Economic Cooperation) todenneet yksissä tuumin, ettei Kööpenhaminassa ensi kuussa saada aikaan sitovaa kansainvälistä ilmastokokousta.

Minun tulkintani siitä, mitä Obama ja hänen aasialaiset kollegansa sanoivat, yhdessä Tanskan pääministeri Rasmussenin kanssa, on optimistisempi.

Mistä sitten oikeasti on kyse? Jos nyt yhtään ymmärrän, niin se “kaksivaiheinen lähestymistapa” eli “one agreement, two steps”, josta Obama ja muut APEC-kokouksessa puhuivat, tarkoittaa että ministerit ja valtiojohtajat sopivat Kööpenhaminassa ilmastosopimuksen kuumat perunat, isot asiat. Mutta he eivät takuulla saa valmiiksi seuraavan kansainvälisen ilmastosopimuksen kaikkia nippeleitä. Ne jätetään virkamiesten hiottavaksi ja lyödään lukkoon myöhemmin.

Mutta ei ministereitä ja pääministereitä tosiaankaan nippeleiden sopimista varten tarvita. Kun isoista asioista on saatu ratkaisu, poliittinen sopimus, virkamiehet voivat sitten määräajassa sortteerata tämän pykäliksi seuraavaan ilmastosopimukseen, josta tulee sitova.

Kööpenhaminan onnistumisen tai epäonnistumisen kriteeri on, saadaanko siellä aikaan ratkaisu isoista asioista. Jos saadaan, kaikki toimijat tietävät, mihin maailma ja markkinat ovat menossa, vaikka varsinaisen kansainvälisen sopimuksen pykälien viilaamiseen menee vielä lisää aikaa.

Ihan samalla tavalla toimittiin Bonnissa kesällä 2001, jossa olin itse ministerinä. Silloin neuvoteltiin Kioton sopimusta tarkentavista säännöistä, koska Kioto oli monilta osin jäänyt tulkinnanvaraiseksi. Ne tarvittiin, jotta teollisuusmaat pystyivät ratifioimaan Kioton. Heinäkuussa 2001 Bonnin ilmastoneuvotteluissa hyväksyttiin poliittinen sopimus, jonka pituus oli jotain 5 ja 10 liuskan väliltä. Se sisälsi ratkaisun kaikkiin kiistakysymyksiin. Kun tämä poliittinen ratkaisu oli tehty, virkamiehet hioivat sitten pykälät, jotka lyötiin saman vuoden lopulla Marrakeshissa lukkoon sitovan kansainvälisen sopimuksen muodossa.

Minua harmittaa, että Kööpenhaminan kokouksen alla levitetään pessimismiä. Sillä Kööpenhamina voi onnistua vain, jos kokoukseen kohdistuu tarpeeksi voimakas odotusten paine. Ratkaisut, joita siellä tarvitaan, ovat isoja. Niitä ei synny, jos tällaista painetta ei ole. Ja jos “kaikki” ovat etukäteen sitä mieltä, että kokous päättää korkeintaan jotain näennäistä pelleilyä, silloin epäonnistuminen on varmaa.

Medialle on tyypillistä, että tulevat tapahtumat halutaan uutisoida etukäteen. Siksi usein vedetään mutkia suoriksi oikein reippaasti. Eui tietenkään voi syyttää toimittajia siitä, jos he eivät tiedä, kuinka monimutkaista lakitekstiä kansainväliset sopimukset ovat.

Kansainvälisiä neuvotteluja koskevan pessimismin lietsominen on jo jonkin aikaa ollut yksi ilmastoskeptikkojen pääviesteistä. Ei nyt nosteta käsiä ja antauduta heidän edessään. Jatketaan sen vaatimista, että hallitukset kantavat vastuunsa ja ratkaisevat seuraavan ilmastosopimuksen pääasiat.

On muistettava, että tärkein osapuoli ei neuvottele. Se on planeetta Maa. Se noudattaa vain fysiikan ja kemian lakeja. Jos kasvihuonepäästöjä ei saada käännettyä rivakkaan laskuun tarpeeksi nopeasti, ilmastonmuutos voi ryöstäytyä käsistä ja alkaa itse kiihdyttää itseään. Varoitusmerkkejä siitä on jo olemassa, kun metaania on alkanut kuplia ilmakehään Siperian tundralta ja Jäämeren rantamilta.