Olisiko Suomen pitänyt kaataa Durbanin ilmastosopu?
Itsenäisyyspäiväviikolla Durbanin ilmastokokouksessa saatiin aikaan historiallinen läpimurto, kun tehtiin periaatepäätös, että kaikille isoille maille tulee päästörajat, myös Kiinalle, USA:lle ja Intialle. Kioton sopimustahan ovat monet arvostelleet siitä, että se asettaa päästörajat vain perinteisille teollisuusmaille, kuten Suomelle, mutta ei esimerkiksi Kiinalle.
Kioton taustalla on Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyssä kestävän kehityksen YK-huippukokouksessa solmittu ilmastosopimus, joka sanoo, että ilmastonsuojelussa sovelletaan ”yhteisen mutta eriytetyn vastuun” periaatetta.
Selkokielellä tuo periaate tarkoitti, että teollisuusmaiden pitää aloittaa päästövähennyssavotta, kahdesta syystä. Ensiksikin teollisuusmaat ovat käynnistäneet ilmastonmuutoksen, ja toiseksi meillä on päästövähennyksiin paremmin varaa kuin kehitysmailla. Kioton sopimus sovelsi tätä periaatetta käytäntöön.
Sittemmin Kiina on noussut maailman suurimmaksi hiilidioksidin tupruttajaksi ja on ollut selvää, että päästörajat pitää ulottaa siihen ja myös muihin isoihin ja nopeasti päästöjään kasvattaviin kehitysmaihin. Ne ovat kuitenkin sinnikkäästi haranneet vastaan, kunnes Durbanissa asiasta saatiin vihdoin viimein aikaan periaatepäätös.
Isoissa ja vaikeissa neuvotteluissa on aina etukäteen selvää, että jos hikisten vääntöjen tuloksena lopulta saadaan puserrettua sopimus, arvostelu alkaa heti. Niitä riittää, joiden mukaan tulipalo sammutettiin väärin. Jälkipyykki alkoi myös Durbanin jälkeen. Keskittyikö se Suomessa siihen, onko sovittu aikataulu riittävän ripeä ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta? Ei, vaikka aikataulu tiedetään liian hitaaksi.
Ollaanko puhuttu päästötavoitteiden tiukentamisesta? Eipä juuri, vaikka ilmaston tutkijoiden mukaan maailman maiden tähän mennessä vapaaehtoisesti ilmoittamat päästörajat ovat liian löysät, ne johtaisivat todennäköisesti maapallon lämpenemiseen 3,5 asteella. Se puolestaan tarkoittaisi isojen alueiden muuttumista aavikoksi kaikilla muilla mantereilla paitsi Etelänapamantereella.
Suomessa on keskitytty valittamaan metsien hiilinieluja koskevan päätöksen yhtä kohtaa. Tässä on unohtunut kaksi asiaa. Ensinnäkin Suomi sai EU:n ajamaan tätä – ilmastonsuojelun kannalta kyseenalaista – asiaa kokouksen loppumetreille asti. EU nosti Suomen metsävaatimuksen esille vielä vihoviimeisessä aamuyön täysistunnossa, kun kokous oli jo toista vuorokautta yliajalla. Kävi täysin selväksi, että jos tästä olisi pidetty kiinni, muut maat olisivat nostaneet esille muita lisävaatimuksia ja koko sopu olisi kaatunut.
Jokaisen suomalaisen, joka on vaatinut päästörajoja myös Kiinalle, Intialle ja USA:lle, pitäisi kiittää ympäristöministeri Ville Niinistöä siitä, että hän ei kaatanut Durbanin sopua.
Vaatimus, jota Suomi ei saanut läpi oli se, että metsäpinta-alan pienenemisen saisi kompensoida metsien puumäärän kasvulla. Jatkossa Suomen on siis raportoitava hiilidioksidipäästönä se, jos metsäala pienenee, kun metsää muutetaan teiksi tai tonteiksi. Metsien puuthan sitovat hiiltä, vähentävät hiilidioksidin määrää ilmassa.
Entä pitääkö metsäalan koko ajan pienetä? No ei se mikään luonnonlaki ole. Mielestäni voisimme ruveta kehittämään myös maata säästeliäämmin käyttäviä toimintatapoja esimerkiksi teitä rakennettaessa. Ruotsissa tämä näyttää onnistuneen.
Toinen Suomessa vaiettu asia on se, että maamme sai metsänielusääntöjen toisessa kohdassa läpi varsinaisen silkkihansikaskohtelun. Durban-jälkipyykissä vain ympäristöjärjestöt ovat muistuttaneet tästä. Taso, johon Suomen metsänieluja verrataan, on keinotekoisen alhainen. Se on 11 miljoonaa hiilidioksiditonnia alempi kuin viime vuonna ja lähes puolet alempi kuin vuonna 2009.
Vaikka siis metsiemme muodostama hiilinielu tosiasiassa pienenisi, mutta jäisi kuitenkin tuota keinotekoisen alhaista vertailutasoa korkeammaksi, Suomen hyväksi kirjattaisiin laskennallista hiilinielua, jolla saa kompensoida vaikkapa turvevoimaloiden päästöjä. Durbanin sopimuksen arvostelijoille tämä ei riitä, he haluaisivat että samalla tempulla saisi kompensoida myös metsäalan pienenemistä.
Anteeksi nyt vain, mutta tässä suhteellisuudentaju heittää kyllä pahemman kerran. Toivoisin, että pääsisimme keskustelemaan pääasiasta eli siitä, miten päästörajoja tiukennetaan.
Saksalaisen Potsdam-instituutin mukaan EU:n vuoden 2020 päästövähennystavoitteen tiukentaminen nykyisestä 20 prosentista 30 prosenttiin toisi Eurooppaan 6 miljoonaa työpaikkaa lisää, kasvattaisi kansantuotetta rapiat 600 miljardia euroa ja lisäisi investointeja EU-maihin noin 20 prosentilla. Sen lisäksi, että mahdollisuudet hillitä ilmastonmuutosta paranisivat.
Kolumni Hämeen Sanomissa 29.12.2011