Noin 25 vuotta sitten

Tämä perustuu Vihreän liiton 25-juhlassa Tampereella pitämääni puheeseen

Hyvät ystävät, aion muistella menneitä. (Tampereen Finlaysonin entisessä tehtaassa sijaitsevan ravintola Ziberian) Ikkunasta näkyy kadun toisella puolen Frenckellin entinen tehdas. Syksyllä tulee 28 vuotta siitä, kun vihreä kunnallisvaaliehdokasjoukko piti siellä kokouksia vähintään kerran viikossa.

Päädyin ehdokkaaksi sitä kautta, että olin toiminut Tampereen Naisunionissa ja pyörinyt erilaisissa vaihtoehtopolitiikan keskusteluporukoissa. Keväällä minulle soitti tuttu Naisunionin jäsen, joka kysyi: Lähdetkö femppujen ehdokkaaksi vihreiden kunnallisvaalilistalle? Joitakin päiviä mietittyäni suostuin.

Vaalien lähestyessä meidän piti ehdokkaiden kesken käsitellä ihan kaikki käytännön asiat, koska ei ollut järjestöä. Kuka vie ehdokaspaperit viranomaisille? Kuka suunnittelee julisteen, missä painetaan, kuka vie julisteet minnekin?

Keskustelimme siitä, kutsummeko itseämme vihreiksi vai vaihtoehtolistaksi. Päädyimme kompromissiin, ehdokaslistan nimeksi tuli ”Vihreä vaihtoehtoinen Tampere”. Lehdistö päätti ruveta kutsumaan meitä vihreiksi.

Kiistaa syntyi siitä, vaadimmeko että kaikissa kunnallisissa lautakunnissa tulee olla molempia sukupuolia. Tasa-arvolakia ei silloin vielä ollut. Muutama ehdokas oli sitä mieltä, että tällainen vaatimus saattaisi meidät naurunalaisiksi.

Pitkät keskustelut käytiin siitä, voimmeko mainostaa, vai onko se periaatteista lipsumista. Päädyimme maksamaan kaksi yhteismainosta Tamperelainen-lehteen. Enempään ei olisi ollut varaakaan, maksoimme kaiken ehdokkaiden omasta pussista.



Muistaakseni Turussa vihreät tekivät vaalijulisteen, jossa luki ”meitä ei grynderit syötä ei juota”. Kaupunki kielsi panemasta niitä esille.

Sitä ennen vain Helsingissä oli ollut vihreitä valtuutettuja. Syksyn 1984 kunnallisvaaleissa vihreitä valtuutettuja valittiin noin 100, lähes kaikkiin merkittävimpiin kaupunkeihin. Enemmistö oli naisia.

Ei ollut järjestöä, mutta ensimmäinen vihreä eduskuntaryhmä, Kalle Könkkölä ja Ville Komsi, olivat eräänlainen hermokeskus. Eduskuntaryhmä alkoi julkaista ”Vihreä Lanka” –lehteä. Sen kolme ensimmäistä numeroa toimitti Pekka Haavisto, seuraavat teki Osmo Soininvaara. Hän kertoo tehneensä suunnilleen kaiken itse, kirjoitti melkein kaikki jutut ja taittoi. Painokulujen kattamiseksi piti jokaista uutta numeroa kohti hankkia 30 uutta tilausta. Oden päätoimittaja-aikana levikki kasvoikin kahdestasadasta seitsemäänsataan.

Meiltä ehdokkailta ja sittemmin valituksi tulleilta kyseltiin tavan takaa, keitä te vihreät oikein olette ja mitä ajatte. Silloin kiteytin omassa mielessäni vihreyden idean näin: Puolustamme sellaisia arvoja, joita ei voi rahassa mitata ja joita ei rahalla saa mutta joita rahan takia kyllä voi tuhota.

Yhtä voimakkaana kuin ympäristönsuojelu oli kritiikki perinteistä vallankäyttöä kohtaan. Halusimme kieltäytyä perinteisistä politiikanteon muodoista ja valtarakenteista. Siksi emme halunneet mitään järjestöä, katsoimme ettei kukaan voi puhua vihreiden nimissä, jokainen puhuu vain omasta puolestaan.

Yksi ja toinenkin, joka halusi julistautua vihreäksi, saattoi saada lehdissä palstatilaa vaikka kuinka eriskummallisille aivoituksilleen. Halukkaita ei ollut vähän.



Tampereella päätimme pitää valtuustoryhmän kokoukset ovat kiinnostuneille avoimina. Aika pitkän aikaa jokaiseen kokoukseemme, jossa piti käsitellä seuraavan valtuuston kokouksen asioita, tuli mies, jota kukaan muu ei ennestään tuntenut. Hän käytti aina pitkän puheenvuoron siitä, että ainoa tärkeä asia maailmassa on lisätä klorofyllin eli lehtivihreän määrää, ja sitä te vihreät ette näytä lainkaan ymmärtävän.

Kerran vuodessa pidettiin valtakunnallisia väenkokouksia. Oulun väenkokouksessa Erkki Pulliainen esitti kuuluisat neljä teesiään. Niistä yksi oli, että laskuja ei pidä jättää tulevien sukupolvien maksettaviksi.

Vaikka vallitseva ajattelumme oli, että kukin puhuu vain omasta puolestaan, perustimme silti kannanottotyöryhmän Turun väenkokouksessa 1985 ottaaksemme kantaa happosateisiin ja niiden aiheuttamiin metsätuhoihin. Meitä istui parikymmentä ihmistä metsäisellä kalliorinteellä kokoussalin lähellä. Pitkän keskustelun jälkeen saimme valmiiksi tekstin. Vastustimme suurvoimalahankkeita, niin ydinvoimaa kuin kivihiiltäkin. Halusimme uusiutuvaa energiaa ja energian säästöä. Liikenteen typenoksidipäästöjen vähentämiseksi vaadimme autoille yleistä 80 km/h nopeusrajoitusta.

Kokouksen puheenjohtaja totesi, että kannanotto hyväksytään jos kokous on yksimielinen. Autokohtaan asti olikin. Mutta siinä kohtaa ”tekniikan asiantuntijaksi” esittäytynyt mies nousi ja vastusti nopeusrajoitusta. Puheenjohtaja totesi, että kokous ei ole yksimielinen eikä siis voi tehdä päätöstä. Keskikäytävälle syntyi pitkä jono ihmisiä, jotka kävivät allekirjoittamassa kannanoton kukin omasta puolestaan.

Kevään 1986 väenkokouksessa Espoossa spontaani ryhmä alkoi keskustella järjestäytymisestä. Päätettiin kokoontua Tampereelle UKK-instituuttiin käsittelemään tätä nimenomaista asiaa.

Kokouspaikan vuokra piti kerätä osanottajilta. Vietin yhden viikonlopun leikellen käsin vihreästä kontaktimuovista sammakonkuvia osanottomaksun kuitiksi. Hesarin uutisessa kokouksesta oli kuva, jossa Erkki Pulliainen, Eero Paloheimo ja Pentti Linkola kulkivat UKK-instituutin puistokäytävää keskustellen otsat syvissä rypyissä. Kaikkien rinnassa näkyi vihreä sammakko.

Olin yksi kokouksen puheenjohtajista. Kun aikaa oli enää vähän, rajasin puheenvuorot mutamaan minuuttiin. Seuraavan puheenvuoron saanut nainen sanoi: Luulin jo etten saakaan puhua, mutta kun nyt sain puheenvuoron, olen valmistellut pienen esitelmän Platonin valtiofilosofiasta.

Päätös saatiin silti aikaan ja se oli, perustettiin työryhmä, joka valmistelee kolme vaihtoehtoista mallia, ei järjestöä, yhdistys ja puolue. Tämän ryhmän työn pohjalta valittiin syksyllä malliksi yhdistys. 28.2.1987 pidetyssä kokouksessa perustettiin yhdistys nimeltä Vihreä liitto. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Kalle Könkkölä.

UKK-instituutin kokouksessa Pentti Linkola oli heiluttanut kädessään A5-kokoista vihkosta ja sanonut: Olen kirjoittanut Suomen vihreälle liikkeelle ohjelman. En näytä sitä kenellekään vielä. Kokouksessa sain kuitenkin vilkaista erään osanottajan saamaa kappaletta. Satuin avaamaan sen kohdasta, jossa vaadittiin syntyvyyden tiukkaa rajoittamista ja säännöllisiä raskaustarkastuksia naisille.

Linkola julkaisi ohjelmansa muutamaa kuukautta myöhemmin. Kunnioitan häntä ihmisenä kovasti, mutta hänen ohjelmastaan oli vihreille aika lailla harmia. Sen kantava ajatus oli autoritaarinen järjestys ja paluu 1800-luvun tekniikkaan, jossa kaikki tehdään ihmisten ja hevosten lihasvoimin.

Lehdistö herkutteli loputtomasti Linkolan ohjelman yksityiskohdilla. Mieleen jäi Kansan Uutisista: ”Linkola vaatii, että kotieläimet on tunnettava nimeltä. Masa pitää vaatimusta kohtuuttomana. Muutkin mehiläishoitajat ovat samaa mieltä.”

Kun Vihreä liitto oli perustettu, alettiin välittömästi väitellä siitä, rekisteröidäänkö se puolueeksi. Selvä enemmistö ei sitä halunnut. Menimme 1987 eduskuntavaaleihin edelleen ”villeinä listoina”, jokaisen kansanedustajaehdokkaan taakse oli kerättävä 100 äänioikeutetun kannattajan nimeä. Vaalikopeissa listan nimi ei ollut ”Vihreät” vaan ”Yhteislista A” (tai jokin mu kirjain jos villejä listoja oli muitakin). Kaikki vaalityö maksettiin edelleen ehdokkaiden omista kukkaroista. Valituksi tuli neljä edustajaa, Pekka Haavisto, Eero Paloheimo, Erkki Pulliainen ja Osmo Soininvaara.

Eero Paloheimo kannatti puoluetta ja perusti Vihreät ry:n, alkoi kerätä sille kannattajanimiä ja saikin rekisteröityä Vihreät rp:n. Hän edusti ”ekologiseksi siiveksi” nimittäytyvää porukkaa erotukseksi ”sosiaalisiivestä”. Kansanedustajana Eero piti puheen, jossa sanoi, että vihreiden pitää keskittyä vain ja ainoastaan ympäristöasioihin ja eikä haaskata aikaansa pitsinnypläykseen kuten esimerkiksi lasten päivähoitoon. Julkisuuden silmissä vihreät olivat hajanainen keskenään riitelevä porukka.

Syksyn 1988 kunnallisvaaleissa tulikin monilla paikkakunnilla takapakkia, myös Tampereella.

Vihreät rp muuten on kaikkiaan saanut yhden ainoan kansanedustajan. Hän oli vuonna 1995 valittu Pertti ”Veltto” Virtanen.

Syksyllä 1988 Pekka Haavisto ehdotti Vihreän liiton rekisteröintiä puolueeksi. Moni otti ehdotuksen vastaan tyrmistyneenä. Olin Vihreät feministit-yhdistyksen kokouksessa, jossa Pekan aloite tuomittiin jyrkästi ja katsottiin, että Pekka on täysin ylittänyt valtuutensa kansanedustajana. Puolueeksi päätettiin kuitenkin rekisteröityä.

Värikäs sisäinen keskustelu jatkui. Syksyllä 1988 vihreiden kunnallisvaaliseminaarissa muuan mies valitti sitä, että vihreät eivät tunnusta sitä yksinkertaista asiaa, äitien pitää hoitaa lapset kotona, päivähoito on luonnotonta. Mies sanoi: Minä kyllä tunnen nämä asiat, olen gynekologi ja olen tutkinut kaikki kotikaupunkini naiset. Kevään 1991 eduskuntavaaleissa saman miehen kuva oli ääntenlaskennan alkuvaiheessa valittujen vihreiden kansanedustajien joukossa, mutta vaalipiiristä tuli lopulta valittua toinen vihreä. Näissä vaaleissa itsestänikin tuli ensi kertaa kansanedustaja.

Vietämme Vihreän liiton 25-vuotisjuhlaa Finlaysonin entisen tehtaan alueella. 1980-luvun lopulla Tampereen keskustan tehtaiden, Finlaysonin ja Tampellan alueiden tuleva käyttö oli kunnallispolitiikan kuuma aihe. Kesällä 1989 Tampella-yhtiön johto teki kaupungin vaikutusvaltaisimpien kihojen kanssa sopimuksen, että yhtiön keskustatontin rakennusoikeus kolminkertaistetaan silloiseen rakennuskantaan verrattuna.

”Tampella-sopimusta” vastaan syntyi spontaani kansanliike. Vihreät olivat sopimusta vastaan, samoin kaupunkilaisten enemmistö. Ensimmäisen kerran valtuutettuna koin olevani selvästi samalla puolella tamperelaisten enemmistön kanssa.

Yksi argumenteistamme oli, että sopimuksen olivat kaupungin puolella neuvotelleet jäävit miehet. Tampellan hallintojohtajan sanoi, että tämä on ”hassahtaneiden satuilijoiden” puhetta, minkä Aamulehti julkaisi isona otsikkona. Myöhemmin KHO oli jääviydestä vihreiden kanssa samaa mieltä ja kumosi Tampella-sopimuksen.

Tampellan maisema päätyi 20 markan seteliin ja vuonna 1999 kun Suomi oli ensimmäistä kertaa EU:n puheenjohtajamaa, EU-huippukokous ja muita ministerikokouksia pidettiin entisessä Tampellan tehdasrakennuksessa.

Nyt Tampellan ja Finlaysonin alueista on tullut eräänlainen Tampereen vanha kaupunki.

Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa Heidi Hautalan johtamat vihreät nostivat paikkalukunsa eduskunnassa neljästä kymmeneen. Muutuimme pienestä keskisuureksi ryhmäksi. Noina aikoina muuten eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä toimi nuori lahjakas juristi Tuija Brax.

Vuonna 1995 meistä tuli ensi kertaa hallituspuolue, Pekka Haavistosta ensimmäinen vihreä ministeri. Sittemmin olemme niin hallituksissa kuin kunnissakin oppineet kompromissien teon karvaan kalkin mutta myös sen, että ilman valmiutta neuvotella saa aikaan vain puhetta. Olemme oppineet, että vaaleissa voi tulla tappioita ja heti pian sen jälkeen taas uskomaton nousu.

Vihreillä on väliä, olemme kokoamme isompi puolue monessa maassa. Äskettäin Australian vihreät saivat läpi hiilidioksidiveron, joka muuttuu myöhemmin päästökaupaksi vaikka heillä on alahuoneessa vain yksi edustaja. Mutta vihreät ovat vaa´ankielenä parlamentin molemmissa kamareissa.

Saksan vihreät saivat aikaan uusiutuvan energian syöttötariffin ja ydinvoimasta luopumispäätöksen. Oikeistohallitus yritti myöhemmin pidentää ydinvoimaloiden toiminta-aikaa, mutta Fukushiman jälkeen Saksan kaikki puolueet sopivat alasajon nopeuttamisesta. Äskettäin saksalaiset E.on ja RWE vetäytyivät Britannian 3 300 megawatin ydinvoimahankkeesta.

Ilmastonsuojelusta on tullut kansainvälistä politiikkaa. Maailman energiajärjestö IEA on varoittanut, että perinteistä energiapolitiikkaa ei voida jatkaa, muuten ilmastonmuutos ylittää kahden asteen rajan. OECD varoitti äskettäin, että nykymenoa ei voida jatkaa. EU-komission puheenjohtaja puhuu vihreästä teollisesta vallankumouksesta.

Monet vihreiden esille nostamat asiat ovat päässeet ”isojen poikien pöytiin”, mutta vihreää politiikkaa ja näkemystä tarvitaan enemmän kuin koskaan, kyse on koko ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Kun vihreä toiminta oli alullaan, oli hienoa kokea ennestään tuntemattomienkin ihmisten keskinäinen luottamus ja tärkeilemätön, välitön meininki. On ihanaa, että tämä rento meininki jatkuu edelleen.

Suomessa me olemme ainoa vähänkään vaikutusvaltainen puolue, jolla ei ole ollut eikä ole kytköksiä ulkopuolisiin isoihin rahoittajiin. Yhä harvemmalla paikkakunnalla julkivihreys tarkoittaa isoja henkilökohtaisia riskejä kuten työpaikan menetystä, mutta sellaisiakin paikkakuntia on vielä. 

Edelleen vihreät poliitikot saavat joka tasolla saa olla oma tietopankkinsa paljon suuremmassa määrin kuin muut. Siihen, missä olemme nyt, on päästy jäsenten ja aktiivien työllä ja siihen koko juttu edelleen perustuu.



Kiitos siitä teille kaikille ja myös niille lukemattomille vihreissä töitä tehneille, jotka eivät ole täällä nyt. On myös hienoa, että mukana on myös niin paljon niitä, jotka ovat liian nuoria muistaakseen omakohtaisesti 25 vuoden takaiset ajat.