Luonnonsuojelun 100 vuotta – maiseman ihailusta monimuotoisuuden suojeluun

Suomi 100 –kansallispuiston juhlatilaisuus Kuusamossa 16.6.2017, ympäristövaliokunnan pj. Satu Hassi:
Eduskunnan ympäristövaliokunnalle on ilo ja kunnia olla Kuusamossa juhlistamassa Suomen kansallispuistoja ja huomenna perustamassa Hossaan uutta, 40. kansallispuistoa maamme satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Uusi kansallispuisto on iloinen ja arvokas asia meille ja tuleville polville.
Kansallispuistojen perustamiseen on liittynyt synnytyskipuja, myös lievää vakavampia. Mutta toisaalta ei liene yhtään suomalaista kansallispuistoa, jonka perustaminen olisi jälkeenpäin kaduttanut. Aika on tasoitellut ristiriidat.
Maailman ensimmäinen kansallispuisto perustettiin Yhdysvaltain Yellowstoneen vuonna 1872. Suomessa jo kahdeksan vuotta myöhemmin tutkimusmatkailija A.E. Nordenskiöld esitti ajatuksia luonnontilaisten alueiden perustamisesta. Kansallispuistojen tieteellinen ja välillinen taloudellinen merkitys tunnistettiin jo 1800-luvulla, mutta perustamispäätöksiä tehtiin vasta itsenäisyyden aikana.
Aluksi luonnonsuojelussa korostettiin suomalaisen luonnon ja maiseman kauneutta. 1800-luvun lopulla taiteilijat ja kirjailijat hakivat inspiraatiota luonnonkauniista paikoista, joista tuli suosittuja matkailukohteita. Pekka Halosen ja Eero Järnefeltin kansallisromanttiset maalaukset tekivät Kolista yhden kansallismaisemista ja loivat mielikuvaa ”oikeasta suomalaisesta maisemasta”.
Vuonna 1907, samana vuonna kuin valittiin ensimmäinen eduskunta, senaatti päätti asettaa suojametsätoimikunnan edistämään luonnonsuojelua. Komitea katsoi, että kansallispuistoiksi voidaan ehdottaa alueita, jotka ovat ”ihmiskädeltä säilyneessä seudussa sekä kruununmaalla”. Puistosta piti voida muodostaa kyllin laaja, esim. 100-400 neliökilometrin kokoinen. Alueella tulee olla ”niin runsaasti kuin mahdollista maassamme yleisimpiä maisemanmuodostuksia sekä metsä- ja muita kasvistotyyppejä”.
Vastaavat perusteet ovat itse asiassa nykyisessäkin laissa, joskin eri tavalla ilmaistuina.
Parhaiten ehdot täyttäviä alueita löytyi Lapin valtionmailta. Komitea esitti kansallispuistoiksi Pallastunturia, Pyhätunturia ja Oulangan seutua. Mallasta tuli Suomen ensimmäinen virallinen luonnonsuojelualue, kun Oulun läänin kuvernööri vuonna 1916 määräsi Enontekiön Malla-tunturin rauhoitettavaksi. Jo aiemmin senaatti oli päättänyt lunastaa Kolin ydinalueet ja Haukiveden Linnansaaren. Mutta kansallispuistoa Haukivedelle saatiin odottaa vuoteen 1956 ja Kolille peräti vuoteen 1991.
Vuoden 1923 luonnonsuojelulaki korosti kansallispuistojen sekä maisemallisia että luonnontieteellisiä arvoja. Laki mahdollisti myös luonnonpuistot, joiden tarkoitus on säilyttää alkuperäistä luontoa tieteellisiin tarkoituksiin ja joissa liikkuminen on rajoitettua tai kiellettyä.
Eduskunta hyväksyi lain ensimmäisistä kansallispuistoista vuonna 1928, mutta presidentti jätti sen vahvistamatta, sillä maanomistus oli isojaon keskeneräisyyden takia epäselvä erityisesti Kuusamossa. Viivytykset johtuivat myös epäluuloista ja vastahangasta. Mitään vastaavaahan ei Suomessa ollut aikaisemmin toteutettu.
Suomen ensimmäiset myös virkistyskäyttöön tarkoitetut kansallispuistot perustettiin lopulta Lappiin vuonna 1938. Sotien seurauksena Petsamon sekä Sallan ja Kuusamon itäosien suojelualueet jäivät Neuvostoliiton puolelle.
Vuoden 1937 eduskuntakäsittelyssä kansallispuistoesitykseen jätettiin laki- ja talousvaliokunnassa vastalause, jossa epäiltiin, että ”[l]uonnonpuisto muodostuu asukkaiden kauhuksi petojen siittolaksi.”
Eduskunnan täysistunnossa epäluuloa herätti, että karhu, ilves ja maakotka voitaisiin rauhoittaa asetuksella. Yksi edustaja totesi: ”Nyt kyllä asetusluonnoksessa sanotaan, että niitä on lupa metsästää, mutta tämän asetuksen saa hallitus ja hallitukset muuttaa milloin tahtovat ja meillä on syytä pelätä, että täällä etelässä löytyy aina niin petoeläinrakkaita, varsinkin karhurakkaita, että ne saavat hallitusherrat taipumaan niin, että rauhoittavat karhun näillä alueilla.” Toinen edustaja paheksui, sitä, että ”kun Etelä-Suomesta ovat nämä pahantekijät [pedot] saatu pois, niin nyt näitä ryhdytään valtion toimesta Pohjois-Suomessa suojelemaan ja siittämään.”
Vastustajat katsoivat myös, että Pohjois-Suomeen suunnitellaan suojelualueita aivan liikaa, yksistään uuteen Lapin lääniin satoja neliökilometrejä.
Vuonna 1956 perustettiin seitsemän uutta kansallispuistoa, muun muassa Oulangan kansallispuisto. Oulangan voi sanoa nousseen kuohujen keskeltä kansallispuistoksi. Puiston läpi virtaa vapaana kaksi jokea, joiden kuuluisimmat kosket, Oulankajoen Kiutaköngäs ja Kitkajoen Jyrävä, ovat osa ainutlaatuista suomalaista luontoa.
Kovimmat kuohut Oulangalla koettiin 1950-luvun alkupuolella, jolloin syttyi niin sanottu koskisota, josta riittää paljon tarinoita, kuten täällä tiedetään parhaiten. Hurjimpien mukaan isännät möivät koskiosuutensa kahteenkin kertaan ja yhtiöt kuljettivat helikoptereilla Kuusamoon sekä rahaa että juotavaa. Matkailun kehittämisen kannalta koskien suojelu oli ratkaisevan tärkeää.
Imatran Voima ja Pohjolan Voima olivat 1950-luvulla ryhtyneet kilpailemaan Oulanka- ja Kitkajokien rakentamisesta. Vuosien 1951 ja 1956 välillä yhtiöt saivat ostettua yli kolmanneksen koskiosuuksista. Mutta yleinen mielipide muuttui ja 60-luvulla Kuusamon kunta alkoi puoltaa suojelua. Jälkipolvet kiittävät siitä, että saamme edelleen ihailla kuohuvia koskia. Oulangan kansallispuisto on yksi tunnetuimmista kansallispuistoistamme, ja siellä vierailee nykyään vuosittain yli 200 000 kävijää. Vapaana virtaavien koskien ohella tietysti myös veden puhtaus on keskeistä sekä luonnolle että matkailuvetovoimalle.
Vielä Kolin kansallispuistosta käytiin kipakka vääntö. Kun siitä oli tehty periaatepäätös, alueen maanomistajat vertasivat asiaa karjalaisten kotikontujen menetykseen sodassa. Silloinen Pohjois-Karjalan maaherra sanoi, että kolilaisia uhkaa tuleminen ”viipaloiduiksi poliittisissa rattaissa kansallispuiston katveeseen.”
Hyvät kuulijat!
Hossa on nähnyt myös ihmiselämää jo tuhansia vuosia. Puisto sijaitsee Vienanmereltä Pohjanlahdelle ulottuvan ikiaikaisen ”Vienan tien” varrella. Täällä asunut muinainen kansa puhui meille tuntematonta kieltä ja eli metsästämällä ja kalastamalla. Julman Ölkyn ja Värikallion maalauksien uskotaan liittyneen riistan uhraukseen ja samanistiseen runonlauluun, jota kanjonit ovat kantaneet kilometrien päähän. Kalliomaalausten lisäksi alueella on säilynyt peuranpyyntikuoppia, vedenalaisia liistekatiskoja sekä viime vuosisadalta savottakämppiä ja -kartanoita sekä tukinuiton rakenteita.
Runonlauluperinnettä tallennettiin täältä vielä vuosituhannen vaihteessa.
Suomussalmi on tärkeä paikka myös Suomen satavuotiaan itsenäisyyden tarinassa. Ensimmäinen presidenttimme K.J. Ståhlberg syntyi vuonna 1865 Suomussalmella pappisperheeseen. Suomussalmelainen kirjailija Ilmari Kianto kuvasi klassikkoteoksessaan ”Punainen viiva” vuoden 1907 ensimmäisiä yksikamarisia eduskuntavaaleja. Suomussalmella järjestettiin ensimmäinen kansalaiskokous, jossa vaadittiin Suomen julistamista itsenäiseksi, huhtikuussa 1917. Puuhamiehenä oli ”Hallan Ukkona” tunnettu Juho Alfred Heikkinen, maalaisliiton kansanedustaja ja jääkäriaktivisti, joka olisi liittänyt itsenäiseen Suomeen myös Vienan Karjalan. (Parintuhannen hengen kansankokouksen nimeämä lähetystö mastkusti viemään itsenäisyysvaatimusta Helsinkiin. Eduskunnassa mm. Kullervo Manner toppuutteli innostusta. Kevään 1917 kuluessa työväenpuolue kuitenkin nopeasti kypsyi kannattamaan itsenäisyyttä.
Talvisodassa Suomussalmen ja Raatteen tien taisteluilla oli merkittävä rooli siinä, että Hossan kansallispuiston alue jäi Suomen puolelle – ja itse asiassa siinä, että neuvostoarmeija ei katkaissut koko Suomea ”vyötärön kohdalta”.
Luonto- ja virkistysmatkailu Hossassa on ollut pitkään vilkasta. Suurin osa perustettavasta kansallispuistosta muutettiin vuonna 1979 valtion retkeilyalueeksi. Vuosituhannen alusta Hossa on kuulunut EUn Natura-verkostoon. Vuonna 2014 Hossa liitettiin suomalais-venäläiseen luonnonsuojelu- ja kulttuurialueiden kokonaisuuteen eli Kalevalapuistoon.
Retkeilyalueella metsiä voitiin kuitenkin edelleen hakata. Vuonna 2011, kun Metsähallitus päätti – jälleen kerran – suorittaa alueella hakkuita, paikallisten mitta tuli täyteen. Retkeilijät, matkailuyrittäjät ja luonnonsuojelijat ryhtyivät vastarintaan. Metsähallitus jäädytti hakkuut sekä ryhtyi selvittämään luontoarvoja tarkemmin.
Suomussalmen kunta teki 2012 ympäristöministeriölle aloitteen kansallispuiston perustamisesta Kalevala-puiston valtionmaille. Metsästysjärjestöt ja paliskunnat vastustivat huomattavan laajaksi ehdotettua kansallispuistoa eikä ministeriö ottanut sitä valmisteluun.
Suomussalmen kunta teki toukokuussa 2015 uuden aloitteen Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kansallispuiston perustamiseksi Hossaan. Kilpaileva ehdotus oli uusi kansallispuisto Porkkalaan. Itsenäisyyden juhlavuoden kansallispuiston valintaperusteiden mukaan sen paikkakunnalla tulee olla välitöntä tai välillistä merkitystä Suomen itsenäistymisprosessiille ja itsenäisyyden säilyttämiselle.
Hossan alueen merkitys Suomen itsenäistymiselle on selvä, kuten edellä kuvasin. On tärkeää, että täällä itsenäistymisvaatimus kumpusi syrjäseutujen kansalaistoiminnasta eikä kaupunkieliitin piiristä. Nykyisen hallituksen ohjelman kirjaus luottamuksesta ja reiluudesta täyttyi, kun kansallispuisto toivotetaan yksituumaisen tervetulleeksi Suomussalmella, Kuusamossa ja Taivalkoskella. Myös kansallisesti se on ristiriidaton.
Huomenna meillä on etuoikeus olla mukana satavuotislahjan avajaisissa. Täällä tänään olemme halunneet järjestää avoimen yleisötilaisuuden suomalaisen luonnon kunniaksi. On hienoa olla täällä – juhlitaan Suomen ainutlaatuista luontoa juhlavuoden tunnuksen mukaisesti – yhdessä!