Lobbaus on EU:ssa avoimuuden musta aukko

Pari viikkoa sitten USA:ssa uutisoitiin, että sikäläinen fossiilibisnes (kivihiili-, öljy- ja kaasufirmat) on nostanut lobbausbudjettiaan puolella, 45 miljoonaan dollariin. Tavoitteena on vaikuttaa parhaillaan kongressin käsittelyssä olevaan ilmastolakiehdotukseen (lue: vesittää se).

USA:ssa on laki nimeltään Lobbying Disclosure Act. Se vaatii lobbausta harjoittavia tahoja ilmoittamaan julkiseen rekisteriin budjetin, jolla lobbaavat, asiat, joihin pyrkivät vaikuttamaan ja keiden toimeksiannosta ja ketkä ihmiset toimivat lobbareina. Tämän lain ansiosta USA:n viranomaiset ovat päässeet ainakin yhden ison lahjusvyyhdin jäljille.

EU:ssa vastaavaa lakia ei ole. Niinpä EU:ssa ei pysty saamaan selville, kuinka isolla rahalla kemianteollisuus lobbasi vesittääkseen vuonna 2006 säädettyä kemikaalilakia (REACH), ei myöskään, paljonko autoteollisuus käytti viime vuonna kampanjaan, jolla se sai Europarlamentin ja EU:n ministerineuvoston lepsuntamaan autojen hiilidioksidipäästörajat, tai paljollako kemian- ja terästeollisuus lobbasivat saadakseen päästökaupassa ilmaiset päästöoikeudet.

Viime viikolla EU:n kilpailukykyministerineuvosto hyväksyi päätöslauselman, jossa vaadittiin panemaan laman takia jäihin uusi ympäristö- ja ilmastolainsäädäntö. Taustalla oli ilmeisesti ennen muuta autoteollisuuden ja kemianteollisuuden lobbaus. Mutta sitäkään ei kukaan ulkopuolinen pysty saamaan selville, paljonko rahaa teollisuus käytti taivuttaakseen ministereitä ja ministeriöiden virkamiehiä puolelleen.

Lobbausta koskevien sääntöjen lepsuus on keskeinen puute EU:n avoimuudessa.

Lobbauksen intensiivisyys on yksi ensimmäisistä asioista, jonka vastavalittu meppi huomaa Brysselissä, ainakin jos on jäsenenä valiokunnassa, joka käsittelee lainsäädäntöä. Esimerkiksi ympäristö- ja teollisuusvaliokunnat ovat sellaisia. Yhteydenottopyyntöjä lobbareilta suorastaan sataa sähköpostiin, varsinkin, jos pääsee raportööriksi eli käsittelyn vetäjäksi, tai sitten varjoraportööriksi eli oman ryhmänsä neuvottelijaksi jossain asiassa.
 
Europarlamenttiin akkreditoituja lobbareita, jotka saavat vapaasti tulla parlamenttiin, on Brysselissä seitsemän jokaista meppiä kohden, ja muita päätoimisia lobbareita ainakin tuplat päälle. He muun muassa tekevät valmiiksi kirjoitettuja ehdotuksia, joita mepit myös ottavat nimiinsä. Nykyisessä systeemissä kansalaiset eivät kuitenkaan pysty tarkistamaan, kenen lauluja meppi laulaa eli missä sylttytehtaassa valmistettuja ehdotuksia hän tekee omissa nimissään. Tämä on ammottava aukko avoimuudessa.

Minusta on häpeä, että lobbausta koskevat säännöt EU:ssa ovat lepsummat kuin Yhdysvalloissa.

Asiasta keskusteltiin viime vuoden keväänä. Komissio julkaisi suunnitelman vapaaehtoisen lobbarirekisterin perustamisesta, vaikka Yhdysvalloissa sellaisesta saatiin niin huonot kokemukset, että siellä päätettiin säätää pakollinen lobarirekisteri.

Europarlamentin enemmistö kannatti pakollisen lobbarirekisterin perustamista myös EU:ssa. Suomalaisten kannalta tähän liittyi se mielenkiintoinen yksityiskohta, että asian esittelijä parlamentissa oli Alex Stubb. Hän ajoi vain vapaaehtoisia sääntöjä. Hänen kantansa jäi parlamentissa vähemmistöön, mutta se ei Suomessa herättänyt juurikaan huomiota, koska hän siirtyi juuri ennen äänestyksiä ulkoministeriksi.

Parlamentin enemmistön kannasta huolimatta EU:n komissio perusti kuitenkin vain vapaaehtoisen rekisterin. Nyt on jo selvää, että se on epäonnistunut. Siihen on ilmoittautunut vain noin 20 % lobbausta harjoittavista organisaatioista. Monet suuret firmat, esimerkiksi Coca Cola ja Monsanto ovat ulkopuolella. Monet suurimmista lobbauspalveluja myyvistä firmoista boikotoivat rekisteriä.

Minun mielestäni tarvitsemme viimein myös EU:hun vastaavanlaisen pakollisen lobbausrekisterin kuin Yhdysvalloissa.

Myös parlamentin omiin käytäntöihin pitää saada lisää avoimuutta. Europarlamentissahan on tuiki tavallista, että mepit jättävät omissa nimissään muutosehdotuksia, jotka on kirjoitettu muualla. Viime lokakuussa, kun käsiteltiin päästökaupan sääntöjen uudistamista, Eija-Riitta Korhola, Karlheinz Florenz ja joukko muita konservatiivimeppejä jätti omissa nimissään ehdotukset, joiden oikeaksi kirjoittajaksi paljastui Bernhard Kohl, Eurofer-järjestöstä, joka on siis terästeollisuuden lobbausjärjestö. Florenz myönsi suoraan, että ehdotukset oli kirjoitettu Euroferissa, Korhola yritti kiistää sen. Ehdotuksen pointti oli se, että teollisuuden pitää jatkossakin saada päästökiintiönsä ilmaiseksi.

Kun käsiteltiin EU:n kemikaalilakia eli REACH:ia, mepit jättivät eri valiokunnissa kaiken kaikkiaan tuhansia muutosehdotuksia. Huomattava osa niistä oli sanamuodoltaan identtisiä toisten meppien ehdotusten kanssa. Vihreä ryhmä palkkasi tutkija Margy Graigin selvittämään, mistä meppien ehdotukset olivat peräisin. Niistä ehdotuksista, joiden alkuperän hän pystyi selvittämään, ylivoimainen enemmistö oli peräisin kemianteollisuudelta.

Kemikaalilain kattavuuteen sekä kemikaalien rekisteröinti- ja testausvaatimuksiin tehdyistä ehdotuksista 45 % oli jopa Europarlamentin ympäristövaliokunnassa kemianteollisuuden ehdotusten mukaisia, joko sanatarkasti tai ajatuksiltaan. Osuus oli suurin (73%) EPP-ryhmässä, johon Suomen kokoomuslaiset kuuluvat. Myös liberaaliryhmä (ALDE) ja demariryhmä (PSE) jättivät kemianteollisuuden nuottien mukaisia ehdotuksia enemmän kuin vaikkapa ay-liikkeen tai ympäristöjärjestöjen toiveiden mukaisia.

Avoimuuden parantamiseksi kunkin asian käsittelyä vetävien raportöörien tulisikin mielestäni laatia julkinen lista siitä, keiden tahojen edustajia he tapaavat valmistellessaan päätöksiä ja vetäessään neuvotteluja, jotta voidaan tarkistaa, että kaikkia kuullaan tasapuolisesti.

Lisäksi meppien omissa nimissään tekemien ehdotusten sylttytehtaat pitää saada näkyviin. Muutosehdotukset, joita lobbaustahot tuovat mepeille, pitäisi koota julkiseen rekisteriin, jotta kansalaiset pystyvät tarkistamaan, kenen pillin mukaan poliitikot tanssivat.