Laillistettu veronkierto aisoihin

Yhtenäistetty yritysvero toteuttaisi ”anti-Wahlroos” -linjaa

Nokian Suomeen maksama yritysvero putosi kolmessa vuodessa melkein tuhannesosaan. Vuonna 2007 Nokia maksoi Suomeen veroa 1,3 miljardia, vuonna 2010 enää 1,6 miljoonaa, vähemmän kuin firma kuittasi tukia Tekesiltä. Vaikka Nokian toiminta Suomessa on vähentynyt, ei se sentään ole voinut kolmessa vuodessa pudota tuhannesosaan entisestä.

Nokia siis kikkailee hyödyntäen eri maiden verotuksen eroja. Kaiken kukkuraksi, kun toimittajat yrittivät saada verottajalta tietoja siitä, minne Nokia veronsa maksaa, vastausta ei tullut. Kyse on laillistetusta veronkierrosta.

Nokian tapaus havainnollistaa sitä, mitä väliä on yritysverotuksen yhtenäisyydellä tai epäyhtenäisyydellä EU:ssa. EU-parlamentti otti viime viikon torstaina asiaan kantaa.

Komissio ehdottaa, että luotaisiin yhteiset säännöt yritysveron laskemiselle ja veron tuoton jakamiselle niiden maiden välillä, joissa yritys toimii. Tämä vähentäisi verokikkailua ja vaikeuttaisi verojen pakoilua. Viranomaiset voisivat vaihtaa tietoja keskenään ja julkisesti olisi tiedossa, paljonko veroja yritys maksaa minnekin.

Parlamentin enemmistö vaatii järjestelmää, joka koskisi kaikkia suuria yrityksiä. Pienyritykset olisivat ulkopuolella. Komissio ja jäsenmaat ovat halunneet jättää osallistumisen vapaaehtoisuuden varaan.

Parlamentti tosin haluaa viiden vuoden siirtymäajan. Tämä kompromissi oli kuitenkin parempi kuin koko ehdotuksen torjuminen, jota iso osa oikeistoa ajoi.

Me vihreät ajamme myös sitä, että yhteisen laskentatavan lisäksi yritysverolle säädettäisiin vähimmäistaso, jota mikään maa ei saa alittaa. Tätä parlamentin enemmistö ei tukenut. Tässäkin näkyy miten iso vaikutusvalta suuryrityksillä on erityisesti parlamentin oikeistopuoliskoon.

Yritysveron vähimmäistaso tarvittaisiin, jotta jotkut maat eivät voisi siipeillä toisten kustannuksella. Esimerkkeinä Luxemburg ja Britanniaan kuuluvat pikkusaaret. Lilliputit tienaavat sillä, että tosiasiallisesti muualla toimivat firmat rekisteröityvät sinne, esimerkiksi kuoriyhtiön tai postilokeroyhtiön kautta, ja hyötyvät maan alhaisista veroista.

Tosin ministerineuvostosta uudistus ei ehkä mene läpi vesitettynäkään. Verolait vaativat nimittäin EU:ssa jäsenmaiden yksimielisen hyväksynnän. Melkein aina löytyy yksi maa torppaamaan tarpeelliset uudistukset. Toisin sanoen loisilla on veto-oikeus, ne voivat estää kieltämästä loisimisen tai edes sen vaikeuttamisen.

Se, että verotuksen vähimmäistasoista ei voida päättää normaalilla määräenemmistöllä, on EU:n päätöksenteon suurin rakennevika. Se juuri houkuttaa loisimiseen toisten kustannuksella, ”kilpajuoksuun pohjalle”. Se on myös keskeinen syy valtioiden velkaantumiseen.

Valtioiden velkaantuminenhan ei ole kiinni vain menoista, vaan myös tuloista. Kun EU-säännöt suorastaan houkuttelevat kilpailemaan verotuksen alhaisuudella, ne myös edistävät velkaantumiskierrettä.

Silti keskustelu EU-tason yhteisistä verosäännöistä on pitkään ollut melkein tabu. Se on täysin älytöntä tilanteessa, jossa melkein kaikki EU-maat painivat isojen talousongelmien kanssa, kun leikataan eläkkeitä, sosiaaliturvaa, koulutusta, terveydenhoitoa ja vaikka mitä.

Kun yritys-, pääoma- ja ympäristöverojen vähimmäistasoja ei käytännössä voida sopia, jäljelle jäävät palkkaverot ja arvonlisävero. Firmojen veroetujen lasku jää tavallisten ihmisten maksettavaksi.

Yhtenäistetty yritysveropohja olisi eräänlainen anti-Wahroos sääntö.

Björn Wahlroos on omaksunut USA:n republikaanien retoriikan, kun hän nimittää ”vapaudeksi” sitä, että alennetaan kaikkein upporikkaimpien veroja ja leikataan kaikkea sitä, mistä tavalliset ihmiset hyötyvät ja mikä antaa köyhille turvaa. Wahlroos kammoaa sitä, että valtioiden välistä verokilpailua rajoitettaisiin.

Kokemus kuitenkin osoittaa, että maissa, joissa tuloerot ovat valtavat, rikkaatkin ovat vankeja. He elävät vartioiduilla alueilla sähköaitojen ja muurien takana. Minusta verot ovat parempi vaihtoehto kuin sähköpiikkilangat.