“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Kutsutaan rasismia rasismiksi

Suomalaisesta sanomalehdestä ei näinä aikoina ole vaikeaa löytää pääkirjoitusta, kolumnia ja mielipidekirjoitusta, jossa vaaditaan keskustelua maahanmuutosta. Siihen nämä kirjoitukset enimmäkseen jäävätkin. Vaikeampi on löytää varsinaisia mielipiteitä.

Hyvä esimerkki on Jyrki Kataisen kirjoitus Hesarissa tänään. Se on täynnä yleisyyksiä ja joka suuntaan kumartamista tyyliin ”maahanmuutosta on puhuttava”, ”sallittava myös erilaiset mielipiteet”, ”… Suomessa ei sallita rasismia … tämä on jalo päämäärä … mutta”.

Ainoa varsinainen mielipide, jonka Kataisen kirjoituksesta löysin, on tämä. ”Meillä ei saa olla niin sanottuja positiivisia vetovoimatekijöitä turvapaikanhakemiseen verrattuna naapurimaihin.”

Ruotsin, Tanskan ja Suomen maahanmuuttajamäärien perusteella on kyllä vaikea uskoa, että Suomi olisi pohjoismaisia naapurimaita houkuttelevampi turvapaikanhakijoille.

Jos tavoitteena on, että Suomi on turvapaikanhakijoille pikemminkin luotaantyöntävä kuin kutsuva, vaikuttaako tämä mihinkään muuhun? Katainen sanoo toisaalta ”Suomeen on jokainen tervetullut tekemään työtä. Itse asiassa väestön ikääntymisestä johtuen tarvitsemme työperäistä maahanmuuttoa.” Mahtaako Katainen tulla ajatelleeksi, että samat asiat, joilla Suomea tehdään vähemmän houkuttelevaksi turvapaikanhakijoiden näkökulmasta, saattavat olla luotaantyöntäviä myös niiden kannalta, jotka olisivat ”heti valmiita töihin”?

Ja nyt muutama mielipide.

Ensin ihan yleinen pointti. Haluaisin, että muistaisimme myös suomalaisten muuttaneen ja muuttavan maasta. Venäjän vallan loppuvuosina suomalaisia nuoria miehiä lähti Saksaan sotilaskoulutukseen. Mitä olisi tapahtunut, jos heitä ei olisi huolittu? Miltä olisi tuntunut, jos suomalaisia ei olisi 1920- ja 30-luvuilla otettu töihin Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ja myöhemmin Australiaan ja Ruotsiin? 1930-luvun Kanadaan muuttajien joukossa oli muuten myös äitini perhe. Entä jos toisen maailmansodan jälkeen asekätkentään osallistuneet tai muusta syystä uutta poliittista tilannetta pelänneet eivät olisi saaneet turvapaikkaa Ruotsista ja muualta?

1960- ja 70-luvuilla Ruotsissa monet katsoivat nenänvarttaan myöten suomalaisia siirtolaisia. Lehtien uutisissa toistuvista humalaisten puukkotappeluista alkoi toistua otsikko: ”En finne igen.” (Taas suomalainen). Se loukkasi suomalaisia syvästi lahden molemmilla puolin, koimme että koko kansakunta leimataan muutaman rähisijän perusteella.

Ymmärrämmekö, että uudessa ympäristössä eksyksissä olevilla enemmän tai vähemmän kielitaidottomilla suomalaisilla on ollut vaikeuksia, jotka purkautuivat esimerkiksi kännitappeluina? Jos, voisimme seuraavaksi koettaa eläytyä vastaaviin eksyksissä, syrjittynä ja oudoksuttuna olemisen tuntemuksiin, joita kokevat muualta Suomeen muuttaneet ihmiset. Jonkin ihmisryhmän sosiaaliset ongelmat tietyssä maassa tiettynä aikana eivät välttämättä johdu siitä, että kyseinen ryhmä olisi geneettisiltä ominaisuuksiltaan roskasakkia.

Toiseksi isoäideistä. Minusta kahden isoäidin, yhden egyptiläisen ja yhden venäläisen maastakarkotuspäätöksen ovat häpeäksi Suomelle. Kättentaputus presidentti Haloselle ja piispoille, jotka ovat ottaneet kantaa isoäitien puolesta.

En ole aivan varma edes karkotuspäätösten laillisuudesta. Kehottaisin isoäitien perheitä vetoamaan Euroopan Neuvoston ihmisoikeustuomioistuimeen.

On aivan naurettava väittää, ettei isoäiti kuuluisi perheeseen. (Itsekin olen isoäiti.) Jeja-Pekka Roos totesi Hesarissa 17.3., että EU-direktiivin mukaan isovanhemmat kuuluvat siihen perheeseen, joka ihmisen pitää voida viedä mukanaan muuttaessaan maasta toiseen. Tähän Mervi Virtanen sisäministeriöstä vastasi, että direktiiviä sovellettaisiin, jos isoäidin perhe olisi Suomeen muuttaneita toisen EU-maan kansalaisia, mutta ei Suomessa asuviin Suomen kansalaisiin. Minusta tämäkin on täydellisen naurettavaa, sen lisäksi että se tietenkin on epäinhimillistä. Sitä paitsi, jos ”kaukaisempienkin” omaisten oleskeluluvat ovat mahdollisia silloin kun ihminen tarvitsee erityistä huolenpitoa, niin milloin tämä kriteeri oikein täyttyy? Jos se ei täyty, kun isoäiti on yli 80-vuotias, eikä kun mummu on sairas eikä pärjää yksin, eikä kotimaassa ole ketään lähisukulaisia, niin milloin tuo kriteeri täyttyy?

Kolmanneksi, Suomella on kansainvälisten sopimusten mukaan velvollisuus antaa turvapaikka ihmisille, jotka kotimaassaan ovat vainon kohteina tai muutoin vaarassa. Kansainvälisiä sopimuksia pitää noudattaa. Ylivoimainen valtaosa maailman pakolaisista on jäänyt lähelle alkuperäistä kotiseutuaan, maailman köyhimpiin maihin.

Neljänneksi, Suomi tarvitsee maahanmuuttajia töihin. Varsinkin pääkaupunkiseudulla esimerkiksi bussit eivät enää kulkisi ilman muualta muuttaneita.

Suomen pitäisi olla tehokkaampi maahanmuuttajien kotouttamisessa ja ohjaamisessa töihin. Varmasti on parantamisen varaa kieltenopetuksessa ja vastaavassa. Mutta korjaamisen varaa on myös työnantajien asenteissa. Luin pari vuotta sitten kirjan ”Adoptoitu”, jonka on kirjoittanut Anu Rohima Mylläri. Hänet on aikoinaan adoptoitu kaksivuotiaana Bangladeshista Pohjanmaalle. Hän on siis kasvanut ja käynyt koulunsa Suomessa. Hänen kohtaamansa syrjintä ei voi johtua siitä, ettei hän osaisi kieltä eikä tuntisi suomalaista yhteiskuntaa. Hän kertoo kirjassa lukuisista tapauksista, joissa on päässyt työhaastatteluun kirjallisten hakemusten ja puhelinkeskustelujen jälkeen. Mutta kun työpaikkahaastattelussa näkyy, että hänellä on tumma iho, sanotaankin että paikka on jo täytetty tai muuta vastaavaa. Se on rasismia. 

Viidenneksi rasismista. Miksi rasismia kutsutaan sievistellen maahanmuuttokriittisyydeksi? Kaikki maahanmuuttokriittisyys ei ole rasismia. Mutta kun ihmisiä leimataan heidän kansallisuutensa, uskontonsa tai muun vastaavan asian vuoksi, se on. Rasismi on Suomessa pelottavan voimakasta ja estotonta, kun ministeri saa sontaa niskaansa pelkästään siksi, että vastaa maahanmuuttoasioista, ja kun maahanmuuttoasioihin perehtyneet tutkijat saavat viharyöpyn vastaansa aina julkisuudessa esiinnyttyään.

Kiitos Ilkka Kantola!
 
Eilisessä Hesarissa oudoksutti perussuomalaisten Jussi Halla-Ahon kirjoitus. Halla-Aho on taitava kirjoittaja. Mutta minua hyyti kohta: “Aivan kuten en voi kuvitella sellaista hirmutekoa, johon en olisi lasteni puolesta epäröimättä valmis …”
 
Miksi tarvitsee ajatella, että lapset tarvitsisivat hirmutekoja? Eikö lapsille ole paras, jos rakennamme maailmaa, jossa ei tehdä hirmutekoja?
 
Entinen piispa ja nykyinen kansanedustaja Ilkka Kantola vastasikin tähän jo tänään tosi viisaasti: “Ihmiskunnan väkivaltahistoriassa absoluuttinen rakkaus on ollut käytetyin veruke hirmutekojen oikeuttamiseen. … Minun rakkauteni omiin lapsiini opettaa kunnioittamaan toisten rakkautta heidän lapsiaan kohtaan. Mitä enemmän kunnioitan toisten rakkautta, sitä suuremmaksi nousee kynnys hirmutekoihin.” Kiitoksia Ilkka Kantola!