“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Kauhajoki ja suomalaiset korvat

Kauhajoki mietityttää minua edelleen, kuten varmaan aika montaa muutakin suomalaista.

Myyrmanni, Jokela ja Kauhajoki ylittivät kansainvälisen uutiskynnyksen, mutta muutoinkin sivullisiin kohdistuva silmitön väkivalta on lisääntynyt. Muutama päivä sitten joukko 13-15 –vuotiaita tyttöjä oli mukiloinut pienempiä tyttöjä, pakottanut heitä riisuutumaan ja sitten ottanut heistä kuvia. Muistan tapauksen siksi kun se on niin tuore. Muutoin muistan lähinnä sen, että vähän väliä lehdissä kerrotaan tapauksista, joissa tuntemattomien sivullisten kimppuun on käyty, milloin nyrkein, milloin teräasein. Suomalaisessa yhteiskunnassa on jokin mennyt pahasti vinoon, eikä sen toteaminen tietenkään häivytä mihinkään yksilöiden vastuuta teoistaan.

Jokin aika sitten Kokoomus mainosti itseään puolueensa, jolla on korvat. Vuosien varrella vähän kyynistyneenä veikkaan mainoskampanjan perustuneen gallupiin, jonka mukaan ihmiset kokevat, että heitä ei kuunnella.

Minä väitän, että ongelma ei ole siinä, etteivät korvat Suomessa kuulisi. Ongelma on se, keitä korvat kuuntelevat.

Kokoomuslainen ministeri Anne Holmlund ainakin on tehnyt selväksi, että hänen korvansa kuuntelevat lähinnä asekauppiaita. Vielä kahden verilöylynkin jälkeen hän varoittaa tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä. Holmlund on ilmeisen haluton suitsimaan bisnestä, joka myy Suomeen vuodessa 60 000 uutta asetta, mikä on isompi luku kuin vuodessa syntyvien vauvojen määrä.

Omien havaintojeni ja kokemukseni mukaan kokoomuspoliitikkojen ja heidän eurooppalaisten aatetoveriensa korvat kuuntelevat ylipäänsä mieluiten bisneslobbareita. Kun on kyse kemikaaliturvallisuuslainsäädännöstä, heidän korvansa kuuntelevat kemianteollisuutta. Kun on kyse ruokapakkausten merkinnöistä, he kuuntelevat roskaruokateollisuutta, kun on kyse maatalouden hyönteismyrkkyjen sääntelystä, he kuuntelevat torjunta-aineteollisuutta. Kun on kyse ilmastopäästöjen vähentämisestä, he kuuntelevat ydinvoimalobbareita sekä niitä firmoja, jotka käyttävät eniten energiaa ja polttavat eniten kivihiiltä.

Suomalaisen päätöksentekojärjestelmän kaikilla tasoilla ongelma on, että suurten puolueiden korvat kuuntelevat herkimmin firmoja, jotka ajavat omaa taloudellista etuaan.

Väitän, että tämä on yksi syy paperiteollisuudenkin ahdinkoon. Paperiteollisuus on koko historiansa ajan tottunut siihen, että valtio tarvittaessa pelastaa pulasta devalvaatiolla. Olisiko paperiteollisuus ostellut niin reteästi ulkomailta yrityksiä ja tehtaita huippusuhdanteiden ja huippuhintojen aikaan, ellei ala olisi tottunut siihen, että päättäjien korvat kuuntelevat aina ja pelastavat pulasta? Nyt, kun devalvaatioita ei enää voi tehdä, alalla rytisee. Olisiko paperiteollisuus investoinut vuosikymmenet tehtaisiin, joiden kannattavuus perustuu halpaan sähköön, jos paperipatruunoiden korvat olisivat kuunnelleet ympäristönsuojelijoita viimeistään silloin kun solmittiin YK:n ilmastosopimus vuonna 1992 ja Kioton sopimus vuonna 1997?

Supon silmät ja korvat tarkkailevat kettutyttöjä, mutta Supoa ei kiinnosta valvoa vihaa ja tappamista ihannoivia nettiverkostoja. Olen itse ollut kansanedustajana kuuntelemassa Supon johtoa, joka vakuutti eläinoikeusaktivistien toiminnan olevan ”ulkomailta johdettua” ja siksi uhkaavan suomalaista yhteiskuntaa. Kettutytöt ovat vahingoittaneet turkistarhaajien omaisuutta ja aiheuttaneet heille paljon mieliharmia, mutta ovatko he uhanneet kenenkään henkeä ja terveyttä? Supo haluaa valvoa heitä, koska he edustavat Supolle vierasta ajatusmaailmaa, toisin kuin aseilla pullistelevat valkoihoiset nuorukaiset.

Kyse on myös siitä, millaista elinympäristöä päättäjät tuottavat. Olen kuullut ulkomaalaisten ihmettelevän sitä, miten kolkkoa Suomen rakennettu ympäristö on verrattuna esimerkiksi Ruotsiin. Eipä ihme, kun kunnalliskiho poikineen suorastaan kammoaa ajatusta, että joutuisi kallistamaan korvansa asukkaiden toiveille. Vihreä ympäristöministeri Pekka Haavisto ajoi aikanaan läpi rakennuslain, joka pakottaa kunnalliset päättäjät kuuntelemaan asukkaita kun uusia kaavapäätöksiä valmistellaan. Ja heti alkoivat kunnallispomot marista hidasta kaavoittamista ja vaatia, että kansalaisilta ainakin poistetaan valitusoikeus kaavapäätöksistä.

Entisten sosialistimaiden ulkopuolella ei varmaan missään muualla olekaan yhtä paljon tylyjä monistettuja elementtikennostoja kuin Suomessa. Kunnallisten päättäjien korvat kuuntelevat rakennusfirmoja, jotka haluavat maksimoida kerrosneliöt ja minimoida omat kustannuksensa. Keski-Euroopassa, esimerkiksi Hollannissa ja Tanskassa, osataan rakentaa tiheästi mutta silti viihtyisiä, ”ihmisen mittakaavaisia” ympäristöjä. Mutta suomalaiselle keskiverto kunnallispomolle mikään ei voi olla säälittävämpää kuin sen pohdinta pohtia, millaisessa ympäristössä ihmiselle tulee hyvä olo. Kaupunkisuunnittelussa tuijotetaan neliöitä, tonttitehokkuuksia, liikennevirtoja. Viihtyminen tarkoittaa korkeintaan sitä, että olutta ja siideriä saa. Tuloksena kaupunkeja ja kirkonkyliä, jotka viestivät, että ihmisistä ei välitetä. Pääministerikin luulee, että viihtyisää voi olla vain pienissä puutarhakaupungeissa. Samaan aikaan kun pääministeri esitelmöi puutarhaidyllistä ja kävelyetäisyyksistä, hänen korvansa kuuntelevat kauppiaita, joka haluaa pakottaa ihmiset autoilemaan peltojen ja metsien keskelle pystytettyihin Bad Idea Parkkeihin.

Mutta kyse ei ole vain poliittisten päättäjien korvista. Joka puolella ihmisten tunteisiin suhtaudutaan joka puolella ikään kuin ne olisivat ”epäasia”. Suomalainen johtamiskulttuuri on komentelevaa, malli on aliupseerikoulusta. Työpaikkakiusaaminen on yleistä. Kiusattuja ei uskota. Suomalaiset koululaiset saavat hyviä tuloksia Pisa-testeissä, mutta kansainväliset vertailut kertovat myös, että he eivät viihdy koulussa. Koulukiusattujakaan ei uskota.

Jokaisen, joka on minkäänlaisessa valta-asemassa, pitäisi nyt kasvattaa itseään ja herkistää omia korviaan. Tämä ei koske vain ministereitä ja kansanedustajia, vaan kaikkia, työnantajia, kaikenasteisia pomoja, opettajia, vanhempia, lääkäreitä, sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä, kunnanjohtajia, kaavoittajia, ihan kaikkia.

Enkä ylläty, jos ne jotka tuntevat minut lähemmin, sanovat minulla itselläni olevan kuuntelemisessa paljon opeteltavaa.