“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Itsepäinen herra Duff

EU-parlamentissa on Fenix-lintu, joka vähän väliä palaa poroksi, mutta nousee yhä uudestaan kuolleista. Se on nimeltään ylikansallinen ehdokaslista EU-vaaleissa. Viimeksi tämä Fenix-lintu kuoli tällä viikolla. Sen piti tulla täysistuntoon päätettäväksi, mutta vedettiin pois. Syynä oli, että meppien enemmistö ei tue hanketta. Veikkaan, että tämä ei ole lorun loppu.
Normaalisti jos parlamentin enemmistö vastustaa jotakin hanketta, se äänestetään kumoon ja sillä siisti. Tällä hankkeella näyttää olevan vaikutusvaltaisia suojelijoita, jotka haluavat ajaa sitä kuin käärmettä pyssyyn. En kokonaan halua tyrmätä ylikansallisia ehdokaslistoja, mutta inhoan tapaa, jolla asian raportööri, herra Duff sitä ajaa.
Olen samaa mieltä monista ylikansallisen vaalilistan perusteluista. EU-parlamentin päätöksenteossa painaa eniten se, mitä poliittisia ryhmiä mepit edustavat ja miten suuri mikin ryhmä on. Me jokainen edustamme jotain yhteiskunnallista ajattelutapaa ja toimimme sen mukaan – kuka enemmän kuka vähemmän johdonmukaisesti. Olisi demokratian kannalta hyvä, että kansalaiset ja media seuraisivat nykyistä enemmän sitä, mitä poliittiset linjaerot käytännön päätöksenteossa merkitsevät.
Duffin ja monen muunkin ajatus on, että asia selvenisi, jos kukin eurooppapuolue voisi asettaa ylikansallisia ehdokaslistoja, joilla olisi jäseniä useista EU-maista ja joita voisi äänestää koko EU:n alueella. Duff ehdottaa, että ylikansalliselta listalta valittaisiin 25 meppiä.
Ongelma on, että näin lisättäisiin suurten jäsenmaiden vaikutusvaltaa. Teoriassa vaikkapa suomalainen, virolainen tai maltalainen voisi tietenkin tulla valituksi ylikansalliselta listalta. Käytännössä niiltä kuitenkin valittaisiin lähinnä isojen jäsenmaiden edustajia.
Isojen maiden meppien osuus parlamentissa kasvaisi aivan riippumatta siitä, tulisivatko nuo ylikansalliset 25 nykyisen 751 mepin lisäksi vai pysyisikö meppien kokonaismäärä ennallaan, jolloin kansallisilta listoilta valittavien yhteismäärä vähenisi. Valtaosa EU-parlamentien poliittisten ryhmien ja valiokuntien puheenjohtajista on isojen maiden meppejä. Isojen jäsenmaiden valtaa ei todellakaan tarvitse entisestään lisätä.
On yksi malli, jolla ylikansallinen lista voitaisiin toteuttaa kasvattamatta isojen maiden valtaa. Siinä jokainen ylikansalliselta listalta valittu vähentäisi oman maansa kansallisesta kiintiöstä valittavien määrää. Jos esimerkiksi EPP:n, demarien ja vihreiden ylikansallisilta listoilta valittaisiin yksi saksalainen kultakin, Saksan kansallisesta kiintiöstä parlamenttiin nousisi kolme meppiä vähemmän, ja niin edelleen.
Jos vaalitapa on tämä, olen valmis kannattamaan ylikansallista listaa. Herra Duff ei halua kuitenkaan täsmentää asiaa. Toisin sanoen hän haluaa parlamentilta avoimen valtakirjan ruveta neuvottelemaan EU-maiden hallitusten kanssa mieleisestään mallista. Tämä ei ole reilua eikä avointa.
Duffin ehdotukseen on toinenkin koira haudattuna. Hän puhuu “matemaattisesta mallista” jolla maakohtaiset meppimäärät määräytyisivät. Alun perin hän puhui “Cambridgen kompromissista”. Se tarkoittaa luopumista nykyisestä mallista, jossa suositaan pieniä jäsenmaita.
Nykymallissakin pienillä mailla on vähemmän meppejä kuin isoilla. Mutta miljoonaa kansalaista kohti pienet maat valitsevat silti enemmän meppejä kuin isot. Minimimäärä on 6 ja sen saa esimerkiksi Luxemburg. Suurin määrä, noin 100, on Saksalla. Nykymalli suosii keskikokoa pienempiä maita, kuten Suomea. Minusta näin pitää ollakin.
Duffin argumentti että maakohtaisten meppimäärien ei pitäisi olla hallitusten kädenväännön tulos vaan perustua objektiiviseen kriteeriin, on ihan pätevä. Mutta silti en kannata sitä, mitä hän ajaa. Duff ajaa jakoa, jossa minimimäärä (6) pysyy samana. Maksimimäärä laskisi 96:een. Duffin kotimaa Britannia saisi maksimimäärän ja samoin kaikki sitä isommat maat, kuten Ranska ja Saksa. Kaikilla muilla mailla joiden väkiluku on Luxemburgin ja Britannian välillä, meppimäärä määräytyisi suoraviivaisesti väkiluvun mukaan.
Duffin malli suosisi keskikokoa isompia maita kuten – yllätys yllätys – hänen omaa kotimaataan. Se sorsisi pienempiä maita, esimerkiksi Suomea. Juttelin erään kollegan kanssa, joka on ollut neuvottelemassa asiasta. Sanoin, että onhan niitä tottavie muitakin matemaattisia malleja kuin suoraviivaisia. Kyllä myös nykymalli pystytään kuvaamaan matemaattisella kaavalla.
Keskustelukumppanini kertoi pohtineensa ihan samaa. Hän oli ollut Duffin järjestämässä asiantuntijakuulemisessa, jossa oli paikalla myös matemaatikkoja. Hän oli kysynyt juuri sitä, eikö matemaattisella kaavalla voisi päästä myös lähelle nykyjakoa. Hän ei saanut kunnon vastausta ja tilaisuuden lopuksi Duff oli todennut että suoraviivainen jako on ainoa mahdollinen matemaattinen malli.
Mutta tilaisuuden loputtua matemaatikot olivat tulleet puhumaan tuon kollegan kanssa ja sanoneet että totta ihmeessä maakohtaisten meppimäärien nykyinenkin jako kyetään kuvaamaan matemaattisesti, herra Duff vain oli etukäteen kieltänyt heitä esittelemästä tällaisia malleja.
Herra Duff haluaisi siis EU-parlamentilta avoimen valtakirjan ruveta neuvottelemaan EU-maiden hallitusten kanssa myös maakohtaisten meppimäärien määräytymistavasta. Hän ei halua täsmentää malliaan, koska tietää, että parlamentin enemmistö ei sitä kannata. Herra Duffin olisi nyt syytä ottaa käteen järki ja kohtuus ja lopettaa ajamasta omaa agendaansa sammutetuin lyhdyin.
Jos Duff haluaa, että osa mepeistä valitaan ylikansalliselta listalta, suostukoon siihen että se tehdään tavalla, joka ei lisää suurien maiden valtaa. Ja jos hän haluaa, että maakohtaiset meppimäärät eivät enää määräydy hallitusten välisten poliittisten lehmänkauppojen tuloksena – mikä sinänsä olisi ihan hyvä asia – ymmärtäköön että matematiikka on muutakin kuin suora viiva.