Ilmastoneuvottelujen mannerlaatat natisevat

Ties kuinka monetta kertaa vietin Suomen itsenäisyyspäivän kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Voisi sanoa, että ilmastonsuojelun vaikeuksien voittamiseen tarvitaan sitä, mitä ”suomalainen sisu” parhaimmillaan voi olla.

Täällä Durbanissa keskustellaan ties kuinka monetta vuotta keskustelemisesta, tarkemmin sanoen siitä, aloitetaanko neuvottelut ja jos niin mistä ja kuinka kauan saisi kestää. Se on lievästi sanoen turhauttavaa.

Ydinkysymys on, aloitetaanko viralliset neuvottelut päästörajoituksista myös sellaisille maille, joille Kioto ei niitä aseta, kuten Kiinalle ja muille isoille kehitysmaille sekä USA:lle. Kiotohan antaa päästörajat vain perinteisille teollisuusmaille, ei muille. USA:lle Kioto asettaa päästörajan, mutta USA ei koskaan ole liittynyt sopimukseen (vaikka oli sitä kyllä sorvaamassa).

EU ajaa sitä, että alettaisiin neuvottelut kaikkia isoja päästäjämaita koskevista päästörajoista. Kehitysmaat ovat perinteisesti vastustaneet isojen kehitysmaiden päästörajoja kynsin hampain ja yhtenä rintamana.

Nyt tilanne on muuttunut. Köyhimmät maat ja ilmaston muuttuessa haavoittuvimmat maat, kuten pienet saarivaltiot, ovat alkaneet ääneen sanoa ilmiselvän tosiasian, että ilmastonmuutosta ei mitenkään ole mahdollista saada hillittyä riittävästi, elleivät päästörajat koske kaikkia suurimpia tupruttajia.

Itse olen jo monta vuotta ihmetellyt, kuinka kauan köyhimmät ja haavoittuvimmat maat hyväksyvät sen, että Kiina esiintyy kuin olisi yksi heistä. Nyt muutos on tapahtunut. Ja myös Kiina yrittää ainakin näyttää siltä, että sen linja olisi muuttunut.

Ilmastojuridiikan slangilla puhutaan Kioto-raiteesta ja puitesopimusraiteesta. Kioto-raiteella kysymys on, tuleeko Kiotolle toinen sitoumuskausi ensi vuonna päättyvän ensimmäisen kauden perään.

Pari vuotta sitten EU johti kuoroa, joka sanoi, että toista kautta Kiotolle ei pidä hyväksyä, koska se kattaisi vain reippaasti alle puolet koko maailman päästöistä.

Viime vuonna EU alkoi argumentoida – mielestäni fiksummin – että voimme hyväksyä Kioton toisen kauden, jos sovitaan laillisesti sitovat päästörajat kaikille isoille tupruttajille.

Kioton toiseen kauteen ei välttämättä tulisi mukaan muita kuin EU. Se voi kuulostaa epäreilulta meitä kohtaan. Mutta EU:lla on jo sitova lainsäädäntö päästörajoista vuoteen 2020, eikä Kioton toinen kausi toisi siihen lisätiukennuksia, eli EU:lla ei ole mitään hävittävää.

Viime vuonna Japani torjui jyrkästi Kioton toisen kauden. Mutta meppidelegaation eilen tapaamat japanilaiset kansanedustajat sanoivat Japanin olevan valmis jatkamaan Kiotoa, kunhan saadaan ”kehys”, joka koskee kaikkia isoja päästäjämaita. EU kytkee Kioton toisen kauden yhteen sen kanssa, että sovitaan ”tiekartta”, joka tarkoittaa muiden isojen tupruttajien päästörajoja koskevia neuvotteluja. EU haluaisi neuvottelujen takarajaksi vuoden 2015, ja päästörajat astuisivat voimaan 2020.

USA on jarruttajarintamassa – huolimatta presidentti Obaman isoista lupauksista. USA ajaa sitä, ettei tulisi mitään laillisesti sitovaa, poliittisia julistuksia vain. Ja jos aletaan neuvotella sitovista rajoista maille, joille niitä ei vielä ole, neuvotteluja pitäisi junnata koko tämä vuosikymmen eli vuoteen 2020 asti.

Sekä EU että USA yrittävät parhaansa mukaan puhua isoja kehitysmaita omalle puolelleen. Suurin osa kehitysmaita, erityisesti köyhimmät ja ilmastomuutokselle haavoittuvimmat, ovat EU:n kanssa samalla puolella.

Kaikki tämä jahkailu ja venkoilu siitä mistä ja milloin saa keskustella, on uskomattoman kauheaa, kun ilmaston tutkijat sanovat, että aikaa ei todellakaan ole hukattavaksi, koko maailman päästöt pitäisi saada käännettyä laskuun muutamassa vuodessa.

Jopa kansainvälinen energiajärjestö IEA, perinteinen fossiilitupruttajien äänitorvi, sanoo että ellei meininki muutu, viidessä vuodessa on pelattu pois mahdollisuus pitää maapallon lämpeneminen kahden asteen alapuolella. Rakenteilla ja suunnitteilla olevat hiilivoimalat uhkaavat nimittäin lukita meidät tulevaisuuteen, jossa yli kahden asteen lämpeneminen on väistämätöntä.

Hyvä puoli on se, että ensimmäisen kerran vuosikymmeniin on näkyvissä uutta dynamiikkaa, joka hyvässä lykyssä johtaa oikeisiin tuloksiin. Ilmastodiplomatian poliittiset mannerlaatat ovat liikkeessä tai ainakin natisevat.

Kiina on ilmoittanut olevansa valmis laillisesti sitovaan sopimukseen. Jotkut neuvottelijat sanovat, että tarkkaan ottaen Kiina ei ole sanonut mitään uutta. Toiset taas katsovat Kiinan astuneen ison uuden askeleen. Selvää on ainakin se, että Kiina haluaa tulla nähdyksi uudessa valossa, ja sekin on jotakin.

Tähän mennessä tapaamistamme ihmisistä optimistisin näkemys oli YK:n ympäristöjärjestö UNEPin johtajalla Achim Steinerilla. Hän sanoi, että eri puolilla maailmaa tehdään ilmastotoimia enemmän kuin koskaan. UNEP julkaisi vähän aikaa sitten raportin siitä, mitä kaikkea eri maat tekevät. Tätä kaikkea mitä tehdään jo nyt, pitää vain vielä tehostaa nykyisestä.

Steiner kommentoi myös puheita siitä, että talouskriisissä ilmastonsuojeluun ei ole varaa. Hän viittasi teollisuusmaiden järjestön OECD:n raporttiin, jonka mukaan yli kahden asteen lämpenemisen kustannukset olisivat todella suuret. Ilmastonmuutos kyettäisiin vielä saamaan aisoihin toimilla, jotka ovat täysin mahdollisia ja joiden hinta on 0,2 prosentin kansantuotteesta.

Steiner totesi myös, että nykyisissä talousvaikeuksissa ilmastonsuojeluun ponnekkaimmin investoineet maat eivät suinkaan ole huonossa jamassa, päinvastoin.