“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Hopenhagen

Jouduin vaihtamaan hotellia, koska viime yöksi en saanut paikkaa siitä meppidelegaation hotellista. Huomasin kartasta, että hotellit ovat noin vartin kävelymatkan etäisyydellä ja läksin kävellen. Vastaan tuli taas eri muodoissa käsitettä ”Hopenhagen”. Sitä on paitsi bussien kyljissä, myös esimerkiksi polkupyörärikšoissa. Vastaan tuli myös juliste, joka kertoi Kööpenhaminan pyrkivän hiilidioksidineutraaliksi vuoteen 2025.

Uudelta hotellilta läksin metrolla konferenssipaikalle. Metroaseman opasteessa neuvottiin: ”COP15 participants, please use M1 line for Vestamager” Tuntuu, että koko kaupunki on organisoitu toivottamaan ilmastokonferenssia tervetulleeksi ja kannustamaan sitä. Osaselitys tälle lienee se, että Kööpenhaminan pormestari on Ritt Bjerregaard, EU:n entinen ympäristökomissaari. Hän oli komissaari Kioton ilmastokonferenssin aikoihin, ja vielä silloin kun itse aloitin ympäristöministerinä.

Konferenssipaikan ovella päivystävä poliisi käännytti minut takaisin kertoen, että akkreditointi on sunnuntaina kiinni. Olin ajatellut hoitaa sen asian tänään. Mutta eipä onnistunut. Se tarkoittaa, että on maanantaiaamuna tultava ovelle jo paljon ennen aamukahdeksaa, akkreditointiin on todennäköisesti pitkät jonot ja päivän aikataulu aika tiukka. Luvassa on siis taas seisoskelua ulkona pakkasessa, ehkä kuitenkin hiukan lyhempi aika kuin eilisessä mielenosoituksessa.

Luulin jo, että tämä päivä menee ihan turismiksi ja palasin hotelliin. Mutta sen aulassa törmäsin vihreän ryhmän ilmastoasiantuntija Terhiin, ja hän antoi minulle pikakatsauksen siitä, missä neuvotteluissa mennään.

Yksi (monista) kuumista perunoista on solmittavan sopimuksen juridinen perusta. Tämä kuuluu sarjaan asioita, joista tavallisen ihmisen on vaikea saada tolkkua, mutta yritän selittää. Neuvotteluja käydään ”Kioto-raiteella” ja ”LCA-raiteella”. Ensin mainittu tarkoittaa neuvottelua seuraavista päästökatoista niille maille, joilla on päästökatto myös Kioton sopimuksen ensimmäisellä sitoumuskaudella (joka on nyt meneillään ja päättyy vuoteen 2012), eli käytännössä muille teollisuusmaille kuin USA:lle. Mikäli solmittavan sopimuksen juridinen muoto on Kioton toinen sitoumuskausi, sen hyvä puoli on, että se ei tarvitse uutta ratifiointikierrosta, vaan astuu voimaan automaattisesti. Huono puoli on se, että USA on todennäköisesti ulkona siitä. LCA-raide taas tarkoittaa pitkän aikavälin toimia ja sitoumuksia YK:n ilmastopuitesopimuksen alla. Ja tuon puitesopimuksenhan on ratifioinut myös USA (Kioton sopimus on ilmastopuitesopimusta tarkentava pöytäkirja). LCA-raiteen hyvä puoli on se, että sen kautta voidaan saada päästökatot ja -rajat myös USA:lle ja suurimmille kehitysmaille. Mutta voidaanko hyväksyä se, että muiden teollisuusmaiden päästörajat on määritelty Kioton sopimuksen toisen sitoumuskauden muodossa ja USA:n toisella tapaa, mahdollisesti vähemmän sitovasti? Se tarkoittaisi erityiskohtelua USA:lle. Minulla on sellainen olo, että näiden kahden vaihtoehdon välillä tarvitaan vielä jonkinlainen juridinen jonglööritemppu ennen kuin Kööpenhaminan kokous tupsauttaa tuloksen.

Illalla minun piti mennä Global Greensin eli maailman vihreiden puolueiden ilmastotapahtumaan Klimaforum09:ään eli ”kansalaisten ilmastofoorumiin”. Mutta en päässyt sinnekään sisään, osanottajia oli niin paljon, että (iso) sali oli jo täynnä.

Kävelin takaisin hotellille. Sen aulassa huomasin tiptop bisnesasuihin pukeutuneiden ihmisten tiheän lauman hotellin baarin luona. Äkkäsin joukossa yhdysvaltalaistutun, jonka tunnen Globe-parlamentaarikkoverkoston kautta. Päättelin, että kyseessä täytyy olla USA:n delegaation järjestämä vastaanotto. Minulla ei ollut kutsua, mutta menin kuokkavieraana kurkkimaan. Menossa oli puhe, kuulijoiden reaktiot viittasivat siihen, että puhuja oli iso stara. Hiukan myöhemmin kuulin, että hän oli Steven Chu, USA:n energiaministeri. Hän puhui siitä, että Kööpenhaminassa pitää saada aikaan poliittinen päätös, jonka pohjalta tehdään laillisesti sitova kansainvälinen sopimus. Hän sanoi, että aikaa ei ole hukattavaksi, olisi tosi paha hukata vielä 5 tai 10 vuotta. Noin 30 vuodessa pitää saada aikaan iso teknologiamuutos. Mutta sellaista on tehty ennenkin. Jos katsomme aikaa taaksepäin, mitä oli 30 vuotta sitten, siihen verrattuna esimerkiksi tietotekniikka ja tietoliikennetekniikka ovat kehittyneet huimasti.