“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Eurooppa voi kohta pyöriä uusiutuvalla energialla – entä Suomi?

Sekä eiliselle että tälle päivälle varatut lentoni kohti Strasbourgia on perutettu, ja niinpä pystyin aamulla lukemaan päivän Hesarin. Sen ensimmäinen aukeama on mielenkiintoinen. Melkein koko pääuutissivun levyinen otsikko kertoo: Olkiluoto voi myöhästyä vielä jopa kaksi vuotta. Pääkirjoitus taas vaatii, että hyvät [ydinvoima]hakemukset pitää hyväksyä.

Anteeksi vain, kuka osaa oikeasti sanoa, mikä ydinvoimahakemus on ”hyvä”? Eduskunnan enemmistö uskoi varmasti vuonna 2002, että TVOn hakemus oli ”hyvä”, suorastaan erinomainen. Todellisuus on osoittautunut tyystin toisenlaiseksi.

Olkiluodon kolmosreaktorin nykyinen ”virallinen” valmistumisarviohan on 2012, joka on kolme vuotta alun perin luvatusta jäljessä. Ainakaan TVO ei tähänkään enää usko ja Hesari kertoo asiantuntijoiden veikkaavan jopa kahden vuoden lisäviiveitä. Aikataulu siis enemmän kuin tuplaantuu luvatusta. Vielä pahempaa on työmaalta tuleva jatkuva uutisvirta turvallisuus- ja laatuongelmista. Aivan poikkeuksellista on se, että kolmen maan (Suomen, Ranskan ja Britannian) viranomaiset arvostelivat laitoksen turvallisuutta häiriötilanteissa yhteisessä lausunnossaan viime syksynä.

TVOn hakemus vuonna 2002 oli siis oikeasti tosi huono. Mutta enemmistö uskoi toisin. Kaikki kolme ydinvoimaluvan hakijaa tietysti nyt lirkuttelevat parhaansa mukaan uskotellakseen hakemuksensa olevan mitä maanmainioin. Onko kukaan koskaan tavannut kaupparatsua, joka kertoo myyvänsä huonoa tavaraa?

Toisaalta Euroopassa on äskettäin ilmestynyt kaksikin uutta selvitystä, joiden mukaan koko maanosa voisi pyöriä täysin uusiutuvan energian varassa. Toisen tekijä on konsulttitoimisto Priwatershouse Coopers. Toista on ollut tekemässä muun muassa konsulttitoimisto McKinsey – se sama jolta on pyydetty apua Suomen seuraavan hallitusohjelman kirjoittamiseen. Kumpikaan näistä ei ole tunnettu idealistisena viherpipertäjänä, molemmat ovat ”isojen poikien” puljuja.

Pricewatershouse Coopersin selvitys julkaistiin pääsiäisen alusviikolla. Raportissa kerrotaan että työn tavoite oli yksinkertaisesti selvittää, paljonko maksaisi tuottaa koko Euroopan kaikki sähkö uusiutuvilla vuonna 2050. Itselleenkin yllätykseksi tekijät tulivat siihen tulokseen, että hinta ei olisi mitenkään posketon. Vaikutus kansantuotteeseen olisi parisen prosenttiyksikköä koko 40 vuoden jaksolla. Toisin sanoen ei juuri mitään. Sähköntuotannossahan tarvitaan joka tapauksessa sähköntuotannossa isoja investointeja, siitä yksinkertaisesta syystä että leijonanosa Euroopan fossiili- ja ydinvoimaloista on vanhenemassa.

Pricewatershouse Coopersin mukaan tärkeimmät energianlähteet vihreän sähkön Euroopassa olisivat Pohjois-Euroopan ja Pohjanmeren tuulivoima, Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän aurinko- ja tuulivoima, Skandinavian ja Alppien vesivoima sekä meri- ja biomassavoimalat. Pelkkä sähkön tuotantotavan paneminen uusiksi ei riitä, tarvitaan myös nykyistä paremmat sähkönsiirtoyhteydet ja lisäksi sähköverkoista tulisi tehdä ”älykkäitä”. Tämä tarkoittaa, että sellaiset kulutuslaitteet, joiden toiminnan kannalta ei ole niin nokon nuukaa, minä hetkenä ne käyvät, ohjataan valitsemaan sähköverkon tuotannon ja muun sähkönkulutuksen kannalta otollisimmalla hetkellä. Tarvittava teknologia on jo olemassa.

Olen nähnyt kritiikkiä sitä ajatusta vastaan, että ostaisimme aurinkosähköä Saharaan rakennetuista isoista keskitetyistä aurinkovoimaloista. Jos vaihtoehtoina ovat aurinkosähkön ostaminen Pohjois-Afrikasta tai öljyn ja kaasun ostaminen Lähi-Idästä ja Venäjältä ja uraanin ostaminen ties mistä epävakaista maista, mielestäni näistä vaihtoehdoista ei ole vaikea valita.

http://www.businessgreen.com/business-green/news/2260359/researchers-conclude-100-per
http://www.ukmediacentre.pwc.com/imagelibrary/detail.aspx?MediaDetailsID=1694&ClientID=1%20

Toinen raportti, ”Roadmap 2050” ilmestyi viime viikolla. Sen on teettänyt riippumaton ajatushautomo European Climate Foundation ja tekijöissä on McKinseyn lisäksi asiantuntijoita myös muun muassa Lontoon Imperial Collegesta ja Oxfordin taloustieteilijöitä.

Roadmap 2050-raportissa verrataan toisiinsa useita päästöttömän sähköntuotannon vaihtoehtoja. Niissä uusiutuvan energian osuus vuonna 2050 on 40 %, 60 %, 80 % ja 100 %. Loput tehdään ydinvoimalla sekä fossiilisilla, joiden hiilidioksidipäästöt otetaan talteen.

Selvityksen mukaan kaikki nämä vaihtoehdot ovat sinänsä mahdollisia toteuttaa. Tekijät olettivat, että hinta nousisi uusiutuvan energian osuuden kasvaessa. Mutta tulokset kertovat ihan toista, hinta olisi kaikissa tapauksissa suunnilleen sama. Alkuinvestointi uusiutuvaan energiaan ja sen vaatimaan infrastruktuuriin olisi isompi, mutta sen jälkeen energiaa saisi lähes ilmaiseksi eli käyttökustannukset ovat alhaiset. Pitemmällä aikavälillä uusiutuva energia tulee näin ollen halvemmaksi. Myös teknologiaepävarmuudet ovat sitä pienemmät mitä isompi on uusiutuvan energian osuus.

Moni väittää, että uusiutuvan energiaan perustuvan järjestelmän hintaa nostaisi ”pätkittäisyys” eli se, että aurinko- ja tuulienergiaa ei virtaa tasaisesti ja siksi tarvitaan varavoimaa. Tosiasiassa varavoiman tarvetta ja kustannuksia pienentää olennaisesti ”superverkko” eli vahvistettu sähköverkko, joka pystyy siirtämään suuriakin sähkömääriä pitkien matkojen päähän vähin häviöin. Kun koko Eurooppa on kytketty yhteen ”superverkolla”, sähkön tuotanto ja kulutus kullakin alueella voivat vaihdella paljonkin, mutta eri alueiden vaihtelut tasaavat toisiaan. Lisäksi tarvitaan edellä mainittu ”älykäs verkko”, joka pystyy sopeuttamaan sähkön tuotantoa ja kulutusta toisiinsa.

http://www.businessgreen.com/business-green/news/2261182/landmark-report-explodes
http://www.roadmap2050.eu/

Uusiutuva energia on jo ajat sitten muuttunut megaunelmista megabisnekseksi. On yhä enemmän firmoja ja maita, jotka näkevät siinä tulevan menestyksensä avaimet.

Mutta vaaliraha-hyväveli –Suomessa ydinvoima on olevinaan ainoa realistinen vaihtoehto, siitäkin huolimatta että Olkiluodossa on mennyt pieleen suunnilleen kaikki mahdollinen.

Voisiko kuitenkin olla joku raja sille, miten naurettavaksi me suomalaiset teemme itsemme?