“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Euro ja siivellä eläjät

Juuri ennen kuin aloin kirjoittaa tätä, sain viestin, että Portugal-tukipaketti on hyväksytty EU:n valtiovarainministerien kokouksessa. Siis juuri se, joka on monta kuukautta ollut Suomen pääpuheenaihe.

"Etelän luikurimaiden" tukeminen on herättänyt ymmärrettävää vastustusta. Itse en halua ottaa riskiä, että käynnistäisimme vastaavanlaisen ketjureaktion, kuin se, joka alkoi kun Yhdysvalloissa syksyllä 2008 päästettiin Lehman Brothers -pankki konkurssiin. Silloinkin ajateltiin ensin, ettei koske Suomea. Koskipa kumminkin. Meillekin iski lama ja aika lujaa.

Nyt pitää yrittää selviytyä akuutista kriisitilanteesta kuiville mahdollisimman viisaalla tavalla. Mutta ei riitä antaa aspiriinia oireisiin. Pitää tarttua myös itse tautiin. Varsinainen tauti on se, että systeemi tekee siivellä elämisen mahdolliseksi.

Puhun kahdenlaisesta siivellä elämisestä. Toinen niistä liittyy Euroopan talous- ja rahaliittoon ja sen yhteiseen valuuttaan euroon. Toinen liittyy pankki- ja finanssibisneksen sääntöihin.

Aloitetaan eurosta. Siihen jätettiin valuvika. Perustettiin yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa, koska yhteinen talouspolitiikka ei olisi mennyt läpi. Samalla otettiin riski, että joku maa velkaantuu yli äyräiden luottaen muiden huolehtivan valuutan arvosta. Valuvian jeesusteipiksi tehtiin kasvu- ja vakaussopimus, jota ei kuitenkaan tositilanteissa noudatettu. Ja tässä ollaan. Yhteinen valuutta ei pitemmän päälle kestä, ellei luoda systeemiä, jolla varmistetaan että euroalueen maat eivät jatkossa ylivelkaannu.

Mutta on muistettava, ettei valtiontalouden tasapaino riipu pelkistä menoista, vaan myös tuloista. EU:ssa puhutaan aivan liian vähän siitä, miten EU voisi tukea sitä, että jäsenmaat saavat verotuloja koulutuksen, sosiaaliturvan ja terveydenhoidon maksamiseen. Ja valtiontaloutta vähemmän on puhuttu siitä toisesta siivellä elämisestä, eli siitä, jota tekee pankki- ja finanssibisnes.

Euroalueella vain Kreikka on varsinaisesti harjoittanut heinäsirkkamaista taloudenpitoa. Irlannin ja Portugalin ongelmat juontavat juurensa syksyn 2008 finanssiromahdukseen. Sen taustalla taas olivat pankki- ja rahoitusalan lepsut säännöt. Ala sai kääriä tähtitieteellisiä voittoja bisneksellä selkosuomeksi sanottuna myymällä kalliilla rahalla mutkikkaasti paketoitua ilmaa. Tästä firmojen johtoporras kuittasi miljoonien bonuksia. Mutta samalla rakennettiin korttitaloa. Kun se romahti, se rojahti veronmaksajien syliin. Mutta miljoonabonuksia ei peritty takaisin. Sama tulee toistumaan, ellei pankkien ja finanssibisneksen sääntöjä tiukenneta niin, ettei vastaava veronmaksajien siivellä eläminen enää ole mahdollista.

Tämä työ on jo aloitettu. Viime syksynä perustettiin uudet eurooppalaiset finanssivalvontaelimet, joilla on valtuudet viheltää peli poikki, jos uusia korttitaloja aletaan rakentaa. Mutta tällä saralla on vielä paljon tehtävää. Yksi asia, joka tulisi saada aikaan, on valuutta- ja arvopaperikaupoista perittävä vero, niin sanottu Tobin-vero. Se ensinnäkin hillitsee finanssikeinottelua. Toiseksi se on eräänlainen aiheuttaja maksaa -periaateella kerättävä vakuutusmaksu. Kolmanneksi se parantaa julkisen talouden tasapainoa.

Harvasta asiasta olen ollut niin ilahtunut kuin siitä, että viime viikkojen neuvottelukiemuroiden tuloksena Suomikin alkoi kannattaa pankkiveroa. Jos ei heti saada koko maailmaan, niin ainakin EU:hun ja Suomeen.

Kolumni FinUnionsin verkkojulkaisussa 25.5.2011