Elämän haavoittuvuudesta
Kolumni Vihreässä Langassa 1.9.2000
Elokuun toisella viikolla kävin mammografiassa ja rintojen ultraäänitutkimuksessa. Viimeksi mainitussa lääkäri alkoi kierrellä yhtä kohtaa kuin kissa kuumaa puuroa. Näin ruudulla epäselvän pienen pyörylän, joka oli ympäristöään tummempi. Lääkäri otti siitä näytteen ohuella neulalla ja selitti, että näitä otetaan paljon, parempi ottaa liikaa kuin liian vähän.
Tutkimuksen jälkeen oli hetki löysää aikaa. Menin ulkoilmakahvilaan. Istuin maitokahvin ääressä hiukan hämmentyneenä. Olin mennyt rutiinitarkastukseen kuin tukanleikkuuseen: pitää näissäkin käydä, vaikka parempaakin tekemistä olisi. Tiesin olevani iässä, jossa rintasyöpäriski alkaa kasvaa. Silti ajatus tuntui kovin teoreettiselta. Jollain tavalla tajusin kuitenkin oman elämäni rajallisuuden eri tavalla kuin ennen. Päätin olla kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saan elää.
Seuraavasta päivästä oli kylläkin vaikea olla kiitollinen. Silloin nimittäin alkoi budjettiriihi, politiikan vuotuistapahtumista epämiellyttävin, minkä tiedän. Riihen toisena päivänä sain tietää, että näytteestä oli löytynyt syöpäsoluja. Puhuin Säätytalon käytävällä kännykkään matkalla kokouksesta toiseen. Linjan toisessa päässä lääkäri selitti päättäväisen asiallisesti, että ennuste on hyvä, kasvain pieni, mutta se pitää leikata viivyttelemättä.
Parin tunnin kuluttua alkoi tiedotustilaisuus, jossa hallitusryhmien puheenjohtajien, minun yhtenä heistä, piti kertoa salintäydelle toimittajajoukolle puolueensa näkemys uudesta budjetista. Mukavammissakin tilanteissa olen ollut. Kun tämä lehti ilmestyy, rinnastani on pala poissa. Tätä kirjoittaessani minua ei vielä ole leikattu, mutta olen kuitenkin saanut tietää yhtä sun toista, joka täsmentää ensi tietoa: ennuste on hyvä. Olen tavannut ystävättäreni, jolta leikattiin vastaavanlainen rintaherne jo 80- luvulla ja joka kukoistaa täysillä.
Olen muistellut tarinaa Vigdis Finnbogadottirista. Kun hän pyrki ensi kertaa Islannin presidentiksi, kilpaileva ehdokas vetosi TV- väittelyssä siihen, että Vigdisiltä puuttuu toinen rinta. Vigdis vastasi: "Pyrin presidentiksi enkä Islannin kansan imettäjäksi." Silti mielessä on risteillyt monenlaista, päällimmäisenä tietoisuus elämän haavoittuvuudesta. Tavallaan on itsestäänselvyys, että elämä on hengenvaarallista, huomisesta ei koskaan tiedä. Silti syöpä panee kummasti miettimään, mikä on tärkeää, mitä ainakin haluan tehdä, jos aikaa on vähän. Budjettiriihen jälkeisellä viikolla kiipesin tilaisuuden tullen tunturille ja jyrkänteelle. En halunnut jättää käyttämättä tilaisuutta elämyksiin.
Lääkäri väitti, ettei omalla elämäntavalla voi vaikuttaa siihen, saako rintasyövän vai ei. Epäilen tätä, vaikka tilastolliset korrelaatiot ovatkin heikkoja. Uskon kuitenkin, että sairaus on viesti, että ruumiini voi tietää asioita, joita tietoinen minäni ei tiedä. Ruumiin viestiä voi olla vaikea ymmärtää. Kannattaa kuitenkin yrittää. Mieleen on tullut jonkun viisaan toteamus, että moni meistä ihmisistä on sairastunut vahvuuteen, siihen, että vaatii itseään olemaan vahvempi kuin oikeasti on.
Ehkä syöpä tarjoaa minulle tilaisuuden parantua "vahvuuden taudista", auttaa tunnustamaan ja hyväksymään oman heikkouteni, oman haavoittuvuuteni, oman rajallisuuteni. Teoriassa se on helppoa, käytännössä paljon vaikeampaa. Jos siihen pystyn, varmaan pystyn paremmin ymmärtämään myös kanssaihmisiäni. On niin monia asioita, joista on syytä olla kiitollinen. Tärkein niistä on itse elämä. Jokainen, joka on syntynyt, kuolee joskus. Mutta jo syntymä on lottovoitto, useimmat mahdolliset elämät eivät koskaan edes ala.