“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Egypti innostaa – mutta ei ihan kaikkia

Euroopan parlamentin täysistuntoviikolla kaikki puhuvat Egyptistä, vähintään käytävillä sekä kahvi- ja ruokapöydissä. Esimerkiksi vihreällä ryhmällä oli tänään Skype-keskustelu suoraan paikan päällä olevien demokratia-aktiivien kanssa.

Egyptissä armeija on ottanut vallan, mutta en ole tavannut ketään, joka vaikuttaisi huolestuneelta. Sen sijaan näyttää vallitsevan yleinen innostus. Ihmisoikeusasioista vastaava parlamentin varapuhemies, brittikonservatiivi Edward McMillan-Scott raportoi mepeille käynnistään Egyptissä ja kertoi vaikutelmakseen, että maa on oikeasti kulkemassa kohti demokratiaa ja ihmiste uskovat armeijan pitävän antamansa lupaukset.

Samaa sanoi puoliksi egyptiläistä alkuperää oleva nuori mies, jonka kanssa keskustelin eilen. Kysyin hänen käsitystään Muslimiveljeskunnan roolista ja politiikasta.

Hän kertoi veljeskunnan ilmoittaneen muutama päivä sitten, ettei se tavoittele islamilaisen sharia-lain toimeenpanoa Egyptissä, vaan maan valtavien sosiaalisten ongelmien ratkaisemista.

Keskustelukumppanini tulkitsi Muslimiveljeskunnan tietävän ja tunnustavan, ettei sillä ollut mitään vaikutusta protestiliikkeeseen ja etteivät egyptiläiset halua sharia-lakia. Vaikka veljeskunta on maan tunnetuin poliittinen oppositiovoima, protestiliike syntyi ja kehittyi sen ulkopuolella ja siitä riippumatta.

Liikettä organisoivat ennen kaikkea nuoret ihmiset, jotka käyttävät sujuvasti internet-pohjaisia välineitä kuten facebookia ja twitteriä. Kaikki ne eri maiden lehdet, joiden Egypti-uutisointia olen seurannut, ihastelevat sitä, että diktaattorin syöksivät vallasta itse itsensä organisoineet nuoret, joiden toiminnassa ei näy merkkiäkään ääri-islamilaisuudesta.

Esimerkiksi tämän päivän International Herald Tribune otsikoi etusivullaan: “A youth alliance that shook history”.

Egyptin nykyinen suosikkivitsi onkin kuulemma tämä: Mubarak pyrki taivaaseen ja kohtasi taivaan portin jonossa edeltäjänsä, Anwar Sadatin ja Gamal Nasserin. He kysyivät Mubarakilta, mikä sinut tappoi, myrkky vai luoti. “Minut tappoi facebook”, vastasi Mubarak.

Eilinen puoliksi egyptiläinen keskustelukumppanini kertoi myös, että televisio ja isot lehdet, jotka tähän asti ovat olleet Mubarakin ja hänen koneistonsa äänitorvia, ovat ensi kertaa päästäneet ruutuun ja palstoilleen kriittisiä älymystön edustajia ja muita vastaavia oikeasti keskustelemaan ja väittelemään maan tulevaisuudesta ja vaihtoehdoista. Sama on tapahtunut Tunisiassa.

Kokemuksesta kuitenkin tiedetään, että diktaattorin syökseminen palliltaan on helpompaa kuin demokratian rakentaminen. Aika näyttää, miten Egypti kehittyy. Hyvässä tapauksessa Tunisian ja Egyptin vallanvaihdoksista tulee Berliinin muurin murtumiseen verrattava tapahtumasarja, joka avaa padot demokratiakehityksen tieltä laajemminkin arabimaailmassa.

Useissa Lähi-idän maissa nähdyt mielenosoitukset kertovat, että ainakin on olemassa paljon ihmisiä, jotka haluavat tätä ja ovat valmiita ottamaan suuria henkilökohtaisia riskejä sen puolesta.

Mutta aivan kaikki eivät ole innostuneita. Viime viikolla sähköposti kertoi 400 eurooppalaisen kansanedustajan olevan menossa Israeliin, Euroopan parlamentin lisäksi mukaan on lähdössä eri Euroopan maiden kansallisten parlamenttien jäseniä. Viesti antoi ymmärtää, että Israel tuntee olonsa uhatuksi.

Syytä Israelin huoleen ei sanottu suoraan, mutta se oli ilmeinen. Naapurimaassa oli kaatumassa – ja nyt jo kaatunut – diktaattori, jonka Israel on laskenut tukipilarikseen.

Samaan viittasi myös tunnetusti erittäin Israel-myönteinen Tony Blair monia hämmästyttäneessä parin viikon takaisessa viestissään, jossa hän sanoi, että Mubarak “is immensely courageous and a force for good” (suunnattoman rohkea ja hyvän puolella).

New York Timesin Egypti-uutisoinnissa onkin ollut hyvin painotetusti esillä tämä puoli: miten Mubarakin kaatuminen vaikuttaa Israelin asemaan ja USA:n politiikkaan Lähi-Idässä.

Yksi suosikkikolumnisteistani, New York Timesin Thomas Friedman on jo aikaisemmin useita kertoja kirjoittanut siitä, että Israelin on valittava. Nykytilanne ei voi kestää loputtomiin. Jos Israel jatkaa haraamista itsenäisen Palestiinan valtion syntyä vastaan, kohta jäljellä on vain kaksi vaihtoehtoa, ei-juutalainen Israel tai apartheid-valtio.

Palestiinalaisväestö nimittäin kasvaa nopeammin kuin juutalaisväestö, eikä kestä monta vuotta siihen, kun palestiinalaisista tulee enemmistö. Siinä vaiheessa Israel juutalaisvaltiona lakkaa olemasta, ellei se valitse ryhtyä apartheid-valtioksi, joka kieltää väestönsä enemmistöltä kansalaisoikeudet.

Egyptin tapahtumia kommentoidessaan Friedman muistutti siitä, että sekä Israelin johto että USA ja Euroopan maat ovat laskeneet epävarman kortin varaan, kun ne ovat perustaneet Lähi-idän politiikkansa arabimaiden diktaattorien kanssa tehtävään yhteistyöhön.

Nyt kahden maan diktaattorit on syösty vallasta eikä kukaan tiedä, kuinka kauan kestää ennen kuin sama toistuu muualla. Egyptin tapahtumat opettavat myös EU:lle että sen tulisi olla johdonmukainen puolustaessaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Lähi-Idän suhteen näin ei ole ollut.

Vuosien varrella useakin Lähi-Idän arabimaista kotoisin oleva, jonka kanssa olen keskustellut, on sanonut Yhdysvaltoja ja Eurooppaa kohtaan arabimaissa tunnetun katkeruuden yhdeksi syyksi, että aina kun jossain arabimaassa on herännyt toivoa demokraattisista uudistuksista, USA ja Euroopan maat ovat asettuneet diktaattorien puolelle.

Nyt kävi toisin. Emme kuitenkaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ainekset hyvään ovat olemassa. Mutta hyvän voitto ei ole varma. Mubarakin koneistosta suurin osa on jäljellä, jännitteet Israelin ja arabimaiden välillä voivat paheta ja siitä voi seurata mitä vain. Oikeutetusti parempaa elämää haluavat ihmiset voivat pettyä kehityksen hitauteen ja siitä voi seurata levottomuuksia.

Toivotaan että hyvä voittaa. Ainakin olemme jo nähneet, että arabimaissa on muitakin kuin toisaalta USA:n ja Euroopan kanssa yhteistyöhön valmiita mutta kansaansa sortavia diktaattoreita ja toisaalta vihaa uhkuvia ääri-islamisteja, joiden lempiharrastus on suunnitella terrori-iskuja Euroopan ja Yhdysvaltojen kansalaisia vastaan.