Cancunissa tulos häämöttää, mutta on vielä epävarma
Cancunin ilmastokokouksessa on nyt perjantai-ilta, paikallinen aika on noin 19. Neuvotteluissa tunnelma tiivistyy kuten aina määräajan lähetessä loppuaan. Jos vanha sääntö pitää kutinsa niin lopulliset päätokset tehdään vasta määräajan jälkeen yöllä tai huomenna aamupäivällä.
Erilaisissa osakysymyksissä on päästy eteenpäin ja joistakin on asiallisesti sovittu. Mutta niistäkään tuskin lyödään virallista päätöstä pöytään, ellei kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua löydetä kaikista pääkysymyksistä.
Yksi neuvottelujen kuumimmista perunoista on ollut Kioto, eli sovitaanko Kioton sopimukselle, viralliselta nimeltaan Kioton pöytäkirja, toinen kausi vai ei.
Kehitysmaat vaativat Kiotolle toista kautta. Niiden on sitä helppo vaatia, koska Kioto ei aseta kehitysmaille päästörajoja.
Viime vuonna Kööpenhaminassa EU tyrmasi Kioton jatkon juuri siksi, että se asettaa päästörajat vain teollisuusmaille, ja niistäkin vain muille kuin USA:lle koska USA ei ole ratifioinut Kiotoa.
Nyt EU on toiminut mielestani fiksummin ja rakentavammin ja sanonut, että me eurooppalaiset olemme valmiita Kioton toiseen kauteen jos nämä ongelmat ratkaistaan, eli toisin sanoen jos saadaan aikaan kokonaisratkaisu, jossa on päästörajat myos USA:lle ja isoimmille kehitysmaille. Lisäksi EU vaatii tiettyjen Kioton sopimukseen sisältyvien porsaanreikien sulkemista.
Viimeksi mainituista asioista neuvotellaan niin sanotulla LCA-raiteella, eli YK:n ilmastopuitesopimuksen alla.
Mutta tässä kokouksessa Japani on ilmoittanut vastustavansa Kioton toista kautta. Tällä hetkella todennäköiseltä ratkaisulta vaikuttaa se, että jätetään auki, kirjataanko teollisuusmaiden päästörajat (tulevaisuudessa) Kioton sopimuksen vai ilmastopuitesopimuksen alla. Neuvotteluslangilla tätä kutsutaan Kööpenhaminan päästölupausten “ankkuroimiseksi”.
Niin sanotulla LCA-raiteella suurin kiistakysymys on se, ovatko kehitysmaiden, kuten Kiinan ja Intian päästörajat yhtä sitovia kuin USA:n ja valvotaanko kehitysmaiden päästörajojen noudattamista kansainvälisesti. USA vaatii tätä, Kiina ja Intia vastustavat.
Koska tästä asiasta ei ole päästy yhteisymmärrykseen, USA on toistaiseksi estänyt myös osaratkaisuja koskevien sopimusten viemisen neuvottelujen täysistuntoon, jossa ne voitaisiin nuijia pöytään virallisina päätoksinä.
Tosin ainakin Kiina on signaloinut valmiutta tehdä tässä asiassa myönnytyksiä. Mutta mitä se ihan tarkkaan ottaen tarkoittaa, näyttää vielä epäselvältä.
Asia, jota erityisesti EU ja ympäristöjärjestöt ovat pitäneet esillä, on niin sanottu “gigatonnikuilu”. Sillä viitataan siihen, että Kööpenhaminassa esitetyt päästölupaukset eivät riitä estämään maapallon lämpenemistä yli kahdella asteella. Jotta siihen olisi edes suunnilleen 66%:n (eli kahden kolmasosan) mahdollisuus, vuodelle 2020 luvattuja päästörajoja pitäisi tiukentaa yhteensä 5-9 gigatonnilla (miljardilla hiilidioksiditonnilla)
“Kioto-raiteella” valmistui nelisen tuntia sitten neuvotteluteksti, jossa tämä “gigatonnikuilu” tunnustetaan ja sanotaan, että teollisuusmaiden Kööpenhaminassa esittämät päästölupaukset tarkoittavat yhteensä vain vajaata puolta niistä 15-40 prosentin päästövähennyksistä, jotka teollisuusmaissa IPCC:n mukaan tarvitaan ilmastonmuutoksen pitämiseksi kahden asteen alapuolella.
Jos tämä hyväksytään virallisesti, se olisi merkittava edistysaskel. Mutta se ei suinkaan vielä ole taattu. Pikkulinnut laulavat, että on maita, jotka yrittävät raivokkaasti vielä saada tämän kohdan vedetyksi yli.
Myos LCA-raiteella on valmistunut neuvotteluteksti, jossa viitataan samaan gigatonnikuiluun eli kehoitetaan teollisuusmaita tiukentamaan päästörajojaan.
LCA-raiteen tekstissa on myös muita hyviä asioita. Siinä sanotaan, että ensi vuonna Etela-Afrikan Durbanissa pidettävässä kokouksessa pitäisi sopia globaalit päästörajat vuodelle 2050 ja se, mihin mennessa globaalit päästöt kaiken kaikkiaan käännetään laskuun. Neuvotteluslangilla tämä on « peaking year ».
Näidenkin asioiden tuleminen tämän kokouksen päätöksiksi olisi merkittävää edistystä. Kööpenhaminassa isot kehitysmaat vetivät juuri nämä kohdat yli. Toivon, että ne nyt hyväksytään. Jos tässä onnistutaan, se tarkoittaa tosiasiallisesti joskin epäsuorasti päästörajojen sopimista myos kehitysmaille.
Osaratkaisuja eli (toivottavasti) tulevan kattavan ilmastosopimuksen rakennuspalikoita on sovittu trooppisten metsien suojelun rahoituspaketista, joka neuvotteluslangissa kulkee nimella REDD+, rahoituksesta ja teknologian siirrosta. Mutta kuten sanottu, osaratkaisujakaan ei ehkä nuijita pöytään ellei kokonaisuudesta synny niin sanottua “tasapainoista pakettia”. Ja eri mailla on tästä tasapainoisuudesta erilaisia käsityksiä.
Jos yllä luetellut hyvät asiat saadaan hyväksyttyä kokouksen virallisiksi päätöksiksi, silloin tämä kokous on tuottanut paremman lopputuloksen kuin etukateen oikeasti osattiin odota. Mutta ei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa.
Perusasia on kuitenkin, että itse ilmastonmuutoksen etenemisvauhtiin verrattuna ilmastoneuvottelut ovat edenneet aivan liian hitaasti.
Oli muuten vähän hankalaa kirjoittaa tätä tekstia, tai se vaati pikkuisen kekseliäisyyttä. Unohdin eilen reppuni yhteen kokoushuoneeseen ja kun huomasin asian, se oli kadonnut. Ainakaan tänään puoleen päivään mennessä sitä ei ollut tullut löytötavaratoimistoon. Repussa oli tietokoneeni. Kirjoitan tätä konferenssirakennuksen koneella, jonka näppäimistössä ei ole äätä eikä öötä. Ei siis ihme, jos jotkut pilkut jäivät puuttumaan.