“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Autoteollisuuden apurit liikkeellä ympäristövaliokunnassa

Ympäristövaliokunta äänesti uusien autojen tyyppihyväksyntää koskevasta direktiivistä, jossa siinäkin on kyse muun muassa autojen saastenormeista. Konservatiivien ja liberaalien muodostama enemmistö kannatti vesitettyjä ratkaisuja. Äänestyksissä oli useimmiten tämä enemmistö vastaan demareita, vihreitä ja vasemmistoa. Ikävä kyllä liberaaliryhmä nimeää melkein aina autoja koskevien direktiivien neuvottelijakseen saksalaisen Holger Krahmerin, joka näyttää ottavan ohjeensa varsin suoraan autoteollisuudelta. Hän junttaa autoteollisuuden linjaa tehokkaasti läpi yhdessä saksalaisen konservatiivin Anja Weisgerberin kanssa, joka on vielä avoimemmin autoteollisuuden äänitorvi.

Silloin kun käsiteltiin EU:n ilmanlaatudirektiiviä, Weisgerber-Krahmer parivaljakko oli myös neuvottelemassa ryhmiensä puolesta. Silloin he vastustivat ilmansaastenormien tiukentamista ja perustelivat sitä sillä, että ilmanlaatunormien tiukentamisen sijasta pitää tiukentaa saastelähteitä koskevia EU-lakeja. No, nyt oli kyse juuri siitä. Mutta nyt he eivät kannattaneetkaan saastelähteiden kuriin panemista.

Ranskan ympäristöministeri Borloo, joka on nyt EU:n ympäristöministerineuvoston puheenjohtaja, selosti valiokunnalle puheenjohtajamaan suunnitelmia. Minulle Borloo alkaa olla jo koko lailla tuttu, tämä oli neljäs tai viides kerta kun tapasin hänet.

International Herald Tribune kirjoittaa mielenkiintoisesta brittikokeilusta, joka on saanut tavallisen perheen pienentämään sähkö- ja energialaskunsa puoleen viiden vuoden kuluessa. Avainsana on eteisen seinällä oleva mittari, joka näyttää talon senhetkisen sähkönkulutuksen ja myös sen hinnan. Kun kulutus nousee tietyn rajan yli, mittari piippaa. Tämä on kasvattanut perheen sellaisille tavoille, että turhaan päällä olevia sähkölaitteita käydään sammuttamassa. Brittihallitus suunnittelee tällaisten ”älykkäiden mittarien” asentamista 46 miljoonaan kotiin.

Brittihallitus suunnittelee myös koulujen liittämistä hiilioksidin päästökauppaan. Tämä olisikin aika mainio tapa kasvattaa lapset ja nuoret tajuamaan, miten ilmastoa voi suojella omin toimin.

Iltapäivällä kokoontuivat ITRE:n eli teollisuusvaliokunnan päästökauppalausuntoa sorvaavat varjoesittelijät eli poliittisten ryhmien neuvottelijat. Keskustelimme muun muassa siitä, pitäisikö osa teollisuuden päästöoikeuksista huutokaupata, jolloin siis teollisuus joutuisi maksamaan niistä (kuten komissio ehdottaa), vai jakaa ilmaiseksi. Tässä asiassa syntyi erikoinen yhteisrintama, konservatiivien Korhola ja vasemmiston Seppänen (jotka molemmat siis ovat ryhmänsä varjoesittelijöitä) kannattavat ilmaisjakoa. Muut taas kannattavat suurin piirtein komission mallia.

Samaa teemaa käsiteltiin illallisella. Se oli energiavaltaisen teollisuuden järjestämä lobbausillallinen ilmaisten päästöoikeuksien puolesta. Isäntinä olivat Saksan, Itävallan, Italian, Puolan, Suomen ja Slovenian teollisuuden kattojärjestöt, Suomesta siis EK. Sinänsä oikein taitavat ja sujuvapuheiset lobbarit selittivät kauniisti, miten myös ilmaisjako kannustaa teollisuutta vähentämään päästöjään, jos päästöoikeuksien jakoperusteena käytetään vertailuarvoa (benchmark), joka kuvaa sitä miten tuotantotonni voidaan saada aikaan parhaalla mahdollisella tekniikalla. Tällainen malli palkitsisi niitä firmoja joiden päästöt tuotantomääriin suhteutettuina ovat pienimmät.

Minusta oli veikeää, että nyt energiavaltainen teollisuus ajaa samantapaista mallia, jota itse kuutisen vuotta sitten ehdotin Suomen hallituksen linjaksi. Komission ehdotus päästökauppadirektiiviksihän annettiin loppusyksystä 2001. Suomen teollisuus kävi raivoisaan propagandakampanjaan koko päästökauppaa vastaan väittäen, että se tuhoaa Suomen teollisuuden, koska muissa maissa samojen alojen firmoille annettaisiin päästöoikeuksia löysemmin perustein. Olin ympäristöministeri kesäkuun 2002 alkuun asti ja keskustelin asiasta useiden teollisuusjohtajien kanssa. Sanoin heille, että jos he pelkäävät epäreilua kilpailutilannetta, eikö silloin pitäisi ajaa nimenomaan sitä, että kullekin alalle luotaisiin koko EU:ta koskevat kriteerit, joiden perusteella päästöoikeudet jaettaisiin. Mutta tätä ajatusta teollisuuden edustajat vasta kauhistuivatkin. Silloisen teollisuuslobbauksen tuloksena Suomen hallitus vastusti koko päästökauppadirektiiviä sen sijaan että olisi yrittänyt vaikuttaa sen sisältöön. Jotkut teollisuuslobbarit ovat myöhemmin myöntäneet minulle, että heidän olisi silloin ollut viisasta kuunnella minua. Julkisesti he eivät tietenkään tätä myönnä.

Tällä illallisella teollisuuslobbarien mallille suitsuttivat tukeaan muun muassa itävaltalainen konservatiivi Paul Rübig ja Eija-Riitta Korhola.

Alakohtaisista (kemia, teräs, sementti) esityksistä kävi ilmi, että teollisuuslobbarien ajatus on ajaa tätä päästöoikeuksien jakomallia askeleena sellaiseen seuraavaan ilmastosopimukseen, joka perustuisi ”sektorilähestymistapaan” eli maille ei sovittaisi päästökattoja vaan vain kullekin teollisuudenalalle alakohtaisen vertailuarvot. Tällaisella mallilla päästöjen kasvuvauhtia voitaisiin toki jonkin verran hillitä, mutta laskuun päästöjä tuskin saataisiin.

Niinpä kysyin, olinko ymmärtänyt oikein isäntien ajatuksen seuraavasta kansainvälisestä ilmastosopimuksesta ja jos olin, miten he sitten aikovat painaa päästöt koko maapallolla alas viimeistään vuonna 2015, mikä IPCC:n mukaan on välttämätöntä, jotta ilmastonmuutos saataisiin pidettyä alle kahdessa asteessa. Terästeollisuuden puolesta puhunut mies vastasi, ettei kenelläkään Euroopassa ole käsitystä siitä, miten globaalit päästöt saataisiin laskuun.

Myöhemmin puhuin erään asiantuntijan kanssa, joka on tarkemmin analysoinut ehdotukset, jotka mm. Korhola ja Rübig ovat tehneet uusittavana olevaan päästökauppadirektiiviin ja joiden tukemiseksi tämä illallinen siis oli järjestetty. Tämä asiantuntija sanoi näiden ehdotusten tarkoittavan niin sanottua ”ex post” -vertailuarvomallia, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että aina jos tietty teollisuudenala laajentaa tuotantoaan, niin se saa lisää ilmaisia päästöoikeuksia. Tämä tietenkin räjäyttäisi koko EU:lle sovitun päästökaton taivaan tuuliin. Toinen vaihtoehto olisi vuosittain tarkistaa alakohtaisia vertailuarvoja sen mukaan miten alan tuotantovolyymi kehittyy. Mutta tämä olisi paitsi tosi hankalaa ja byrokraattista, myös johtaisi siihen että päästökauppaan kuuluvat yritykset joutuisivat elämään jatkuvassa epävarmuudessa.