Ahdisteluko uutta?

Eräänlainen urani huippu oli, kun minut haukuttiin pornolehden pääkirjoituksessa.
Seksuaalinen ahdistelu ja raiskaukset eivät ole Suomessa uutta, uutta on pikemminkin teemasta noussut kohu. Jos se auttaa ymmärtämään, että ahdistelu on väärin ja raiskaus vakava rikos, oli tekijä kuka tahansa, hyvä niin.
Tässä omia kokemuksiani, ei todellakaan tyhjentävä lista.
1950-luku: Olin 6- tai 7-vuotias. Asuin Tampereella Kissanmaan koulun vieressä. Olin parhaan ystäväni kanssa temppuilemassa koulun pihan voimistelutelineissä. Roikuimme nojapuissa tekemässä kuperkeikkoja, kun tuntematon mies tuli, työnsi kätensä alushousujemme sisään ja kopeloi jalkoväliämme.
1960-luku: Liftasin kohti Helsinkiä 17-vuotiaana. Sain Tampereelta kyydin Valkeakosken tienhaaraan. Kuljettaja kertoi olevansa poliisi, päivystävänsä viikonloppuiltaisin Raatihuoneen kulmalla senaikuisella nuorison kokoontumispaikalla. Hän vaati suukkoa palkkioksi kyydistä.
Toisen kerran liftasin Helsingistä Tampereelle ystäväni kanssa. Koska satoi, nousimme ensimmäiseen pysähtyneeseen autoon, vaikka siinä olleet kaksi pukumiestä tuntuivat jotenkin nihkeiltä. Miehet kysyivät, liftaammeko usein. Sanoin sen olevan kätevä tapa matkustaa, kun ei tarvitse maksaa kyydistä. Toinen naurahti ilkeästi ja sanoi: ”Nyt tulikin kaksinkertainen maksu.” Yritin jatkaa kevyttä juttelua muina naisina. Jossain vaiheessa mainitsin jotain koulusta. Toinen miehistä kysyi: ”Käyttekö vielä koulua?” Kerroin meidän molempien olevan abeja Sammon yhteislyseossa. ”Tyttäreni on kolmannella luokalla samassa koulussa”, sanoi toinen miehistä. Tunnelma muuttui kuin taikaiskusta, miehet alkoivat jutella ihan normaalisti.
1960- ja 70-lukujen vaihde: Olin ollut Tampereen ylioppilastalon kodittomien jouluateria -tapahtumassa ja kävelin jouluyönä kohti kotia. Auto alkoi ajaa rinnallani, kuljettaja pyysi tulemaan kyytiin. Kieltäydyin. Mies jatkoi kärttämistä. Lopulta ärähdin: ”Painu vittuun!” Saman tien tajusin valinneeni sanani väärin. Mies vastasi: ”Just niin.” Vaihdoin kadun toiselle puolen.
1970-luku: Olin parikymppinen, käymässä Göteborgissa, jossa ystävättäreni oli kesätöissä. Yövyin hänen kämpässään Chalmersin opiskelija-asuntolassa. Ystävättäreni kaveripiiriin kuuluva biafralainen tohtoriopiskelija pyysi minua opiskelijabileisiin. Läksin. Kun halusin nukkumaan, mies ehdotti että kulkisin hänen asuntolakäytävänsä kautta. Kämppänsä ovella hän veti minut väkisin sisään. Sain taistella tosissani ennenkuin pääsin vapaaksi.
Opiskelijaelämässä vallitsi seksuaalisen vapauden ja kaksinaismoraalin yhdistelmä. Jos et ”antanut” kaikille halukkaille, olit ahdasmielinen. Jos ”annoit”, et ollut ihan kunnollinen. Jälkikäteen kuulin, että yksi 1970-luvun alun taistolaisnuorten johtohahmoista, jonka kanssa minulla ei koskaan ollut edes silmäpeliä, oli kehuskellut minun olleen ”hänen naisensa”.
1970- ja 1980-luvun vaihde: 28-vuotiaana menin vastavalmistuneena diplomi-insinöörinä ensimmäiseen työpaikkaani silloiseen Tampella-Tamrockiin, osastoon jossa tehtiin teollisuuden paineilmakompressoreita. Lähes kaikilla työtovereillani oli seinällään tyttökalenteri. Niissä kylpyvaahtoon, märkiin harsoihin tai pelkkiin hiuksiin verhoutuneet naiset mainostivat kartiorullalaakereita, voiteluöljyjä, hammashihnoja ja sen sellaista.
Firma sai isolta belgialaiselta yhtiöltä tilauksen, jota pidettiin tärkeänä päänavauksena. Asiakkaan edustajat tulivat Tampereelle ollakseen läsnä kahden kompressorin suorituskyvyn mittauksessa. Johdin mittauksia asiakkaiden katsellessa. Myyntipäällikkö pyysi minut mukaan illalliselle, hän halusi esitellä asiakkaille suomalaisen tanssiravintolan. Toinen belgialaisista pyysi minut tanssiin ja alkoi parketilla käpälöidä erittäin suorasukaisesti.
1980-luku: Muutin Pispalaan. Opin, että jos kävelen illalla Pispalan valtatietä kotiin, on syytä kulkea vasemmanpuoleista jalkakäytävää, koska oikeaa puolta kävellessä herkästi saa auton roikkumaan vierelle.
1980-luvun loppu: Meitä oli vajaat kymmenen naista suunnittelemassa presidentinvaaleihin liittyvää kampanjaa. Keskustelussa tulivat puheeksi raiskaukset. Enemmistö läsnäolevista naisista kertoi tulleensa raiskatuksi. Yksikään ei ollut tehnyt rikosilmoitusta.
1980- ja 90-lukujen vaihde: Järkyttynyt ystävättäreni kertoi siskonsa joutuneen raiskauksen uhriksi. Sisko oli syysyönä kävellyt keskustasta kohti Pispalaa, kun Pyynikillä tuntematon mies oli käynyt hänen kimppuunsa ja raiskannut. Päästyään irti nainen oli juossut hakemaan apua. Hän oli saanut ohi ajaneen auton pysähtymään. Kuljettaja ajoi raiskaajan kiinni. Kuljettajalla oli matkapuhelin, silloin vielä harvinainen. Hän soitti poliisin, joka tuli paikalle. Raiskaaja väitti seksin tapahtuneen täydessä yhteisymmärryksessä. Poliisi neuvoi naista: Ei kannata tehdä rikosilmoitusta, et millään pysty todistamaan, ettet itse halunnut.
1990-luvun alku: Neuvostoliitto romahti, Suomi syöksyi lamaan, kaduille ja ravintoloihin tulvi prostituoituja ex-Neuvostoliitosta, seksibisnes kasvoi räjähdysmäisesti. Naisilta ja koulutytöiltäkin alettiin kysellä hintaa ruokakauppareissuilla ja bussipysäkeillä. Yhdessä eduskuntakyselyssäni puutuin tapaukseen, jossa Tampereen työvoimatoimisto painosti yksinhuoltajaäitiä töihin topless-baariin, työttömyyskorvauksen menettämisen uhalla. Toisessa kysyin, pitäisikö tiukentaa linjaa liiketoimintaan, joka hyödyntää prostituutiota, muun muassa ravintoloihin, joissa on privaattistrippausta. Osallistuin muutamaan keskustelu- ja väittelytilaisuuteen seksibisneksestä. Sain kuulla olevani ahdasmielinen seksin vastustaja. Eräänlainen urani huippu oli, kun minut haukuttiin pornolehden pääkirjoituksessa.
Sain eduskuntaan pornokuvia, härskejä tekstejä ja kirjeitä, joissa pyydettiin paluupostissa rintaliivejä ja käytettyjä pikkuhousuja. Yhdessä postikortissa oli rivo runo seksistä Erkki Pulliaisen ja minun välillä. Olimme siihen aikaan Pulliaisen kanssa melko huonoissa väleissä. Näytin kortin hänelle ja sanoin: ”Eki, suhteemme on paljastunut.” Häntäkin nauratti.
Olin valiokuntamatkalla Brysselissä. Istuimme illallisella, jota isännöi valtio-omisteisen suomalaisyhtiön johtoportaan jäsen. Isäntä istui vieressäni ja alkoi tupata liian lähelle. Halusin pois. Kysyin toisella puolen istuvalta kollegalta, kävelisimmekö yhdessä hotelliin. Läksimme. Hotellissa kävi ilmi, että kollega oli ymmärtänyt pyyntöni väärin. Kesti jonkin aikaa ennenkuin sain hänet ymmärtämään, etten ollut kutsunut häntä viettämään yhteistä yötä.
1990-luvun puoliväli: Valiokunnassa vastapäätä istunut kollega tapasi kommentoida kaula-aukkojani. Saman edustajan oli hyvin vaikea hyväksyä lakimuutosta, jolla aviopuolison raiskaamisesta tehtiin rikos.
Olin valiokuntamatkalla New Yorkissa. Istuimme oluella hotellin baarissa. Läksin huoneeseeni ennen muita. Hetken päästä oveeni koputettiin. En reagoinut. Koputus toistui monta kertaa. Aamulla koputtaja ilmoittautui.
1990-luvun loppupuoli: Silloisen avustajani Rosa Meriläisen ehdotuksesta tein eduskuntakyselyn, jossa ehdotin että poliisikoulutuksessa opetettaisiin, miten ottaa vastaan rikosilmoitus raiskauksesta. Kerroin, että Tampereen poliisikoulussa on tätä kokeiltu, myönteisin tuloksin. Kerroin myös yllä kuvatun puskaraiskaustapauksen Pyynikillä. Sain poliisikoulun opettajaksi esittäytyneeltä mieheltä kaksi raivokasta kirjettä, joissa hän syytti minua poliisin vihaajaksi.
Seitsemän naista, muun muassa Sirpa Pietikäinen ja Ulla-Leena Alppi ja minä, julkaisimme ”Naisen 7 elämää” -kirjan, jossa oli kunkin päiväkirja suunnilleen vuoden ajalta. Yksi meistä, porvoolainen Sirpa H, kertoo avioerostaan. Hänen tekstissään on lyhyt episodi, jossa kulttuuritilaisuudessa Helsingissä ”ministeri” ehdottaa 2 minuutin tuttavuuden jälkeen, että Sirpa H jäisi Helsinkiin yöksi, hän on niin hyvännäköinen nainen. Ilta-Sanomat teki lööpin: ”Kahden minuutin tuttavuus riitti. Juopunut ministeri ehdotti seksiä.” Seuraavina päivinä tuli lisää lööppejä. Toimittaja yritti puristaa Sirpa H:lta miehen nimen, siinä onnistumatta. Toimittaja onki selville tilaisuuden osanottajalistan, IS julkisti viikonlopun lööppijutussaan ”ministerin” nimen. Mies vaati Sirpa H:ta lähettämään lehdelle tunnustuksen, että koko episodi on keksitty. Sirpa H soitti sunnuntaina hädissään minulle ja kysyi neuvoa. Kehotin odottamaan maanantaihin ja kääntymään kustantamon juristin puoleen. Yllätykseksemme maanantain lööppi kertoi Sirpa H:n tunnustaneen tapauksen mielikuvituksen tuotteeksi, kirjailijan vapaudella laadituksi. Läpi lähes koko Suomen lehdistön kolumneissa ja pääkirjoituksissa leimattiin meidät kirjan kirjoittajat katkeroituneiksi feministeiksi, jotka miesvihassamme levitämme keksittyjä parjausjuttuja nimeltä mainituista tunnetuista miehistä. Myöhemmin IS julkaisi postimerkin kokoisen oikaisun, jossa lehti myönsi että ”ministerin” nimi oli lehden oma päätelmä ja että Sirpa H:n ”tunnustuksen” lähde oli kyseinen mies, ja että lehti ei ollut tarkistanut asiaa Sirpa H:lta. Oikaisua tuskin moni huomasi.
Tapauksesta käydyssä keskustelussa mainitsin, ettei ahdistelu ole politiikassa tuntematonta, on minunkin ovelleni tultu koputtelemaan eduskunnan valiokuntamatkalla. Suuren päivälehden kirjallisuustoimittaja pohti, olemmeko vinksahtaneet yläpäästämme, tai ”peräti alapäästämme.”
Ainakaan minun kokemukseni ei siis ole, että seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta olisivat Suomessa uutta. Päinvastoin, se on ollut valitettavan yleistä, kuten myös kokemusten vähättely sekä uhrien leimaaminen ja syyllistäminen. Asian esille ottanut nainen on saanut, ja saa edelleen herkästi silmilleen.
Hyvä juttu on, että ylivoimainen enemmistö miehistä ei ahdistele eivätkä raiskaa. On ilmeistä, että turvapaikanhakijoille pitää tehdä selväksi suomalaisen naisen oikeus seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen. Koskea saa vain luvan kanssa. Mutta kyllä tätä valistustyötä tarvitaan myös Suomessa syntyneiden ja kasvaneiden keskuudessa.