Talouden faktaa ja fiktiota

Kaleva 12.10.08

Viime viikkojen myllerrys finanssimaailmassa on opettanut todeksi kirjailija Leena Krohnin ajatuksen, että monet vankkoina realiteetteina pitämämme asiat ovat tosiasiassa fiktiota. Ne ovat olemassa vain, koska ihmiset uskovat niihin. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi valtiot, lait ja raha. Setelipainossa painetuilla paperilipuilla on arvoa vain, koska uskomme siihen.

Finanssikriisin ydin on luottamuksen menetys. Kun pankit Yhdysvalloissa ja Euroopassa ovat lakanneet luottamasta toisiinsa, ne eivät enää uskalla lainata toisilleen. Kun pankki joutuu pulaan, liemessä ovat pian myös siltä lainanneet yritykset ja perheet.

Tähän jouduttiin, koska monissa pankeissa on pikavoittojen toivossa petetty sitä luottamusta, johon pankkitoiminta loppujen lopuksi perustuu.

Sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa on todettu, että tämä sato kylvettiin purkamalla rahamarkkinoiden säätelyä ja heikentämällä valvontaa. Se tehtiin talouskasvun vauhdittamisen nimissä, mutta mentiin liian pitkälle. Hätätoimena on toteutettu ennennäkemätön pankkien sosialisointi.

Useampi toimittaja on kysynyt minulta, johtaako finanssikriisi EU:n ilmastotoimien uudelleenarviointiin. Myös moni teollisuuslobbari vaatii nyt EU:n päästövähennysten tavoitetason hölläämistä.

Näen asian päinvastoin. Ilmastonmuutos ei jää tauolle finanssikriisin vuoksi. Finanssikriisi opettaa, että ahneuden maksimointi kostautuu. Ilmastonmuutoksen kohdalla se kostautuu vielä varmemmin, koska maapallo on realiteetti. Se ei ole fiktiota, ihmisten välinen sopimus. Jos Himalajan jäätiköiden sulaminen kuivaa Aasian suuret joet ja merenpinnan nousu tärvelee rannikoiden miljoonakaupungit, sitä ei korjata hallitusten äkillisillä hätätoimilla.

Ympäristönsuojelu ei ole kuin kauniin taulun hankintaa kodin seinälle, joka tehdään sitten kun on varaa. Ympäristönsuojelu on sen varmistamista, että kotimme ei pala, mätäne tai valu rinnettä alas. Kyse on elämän ja yhteiskuntien perusedellytysten ylläpitämisestä.

Tällä viikolla Euroopan parlamentissa oli yksi syksyn tärkeimmistä päivistä, kun ympäristövaliokunta otti kantaa lakiehdotuksiin, joilla linjataan EU:n päästövähennystoimia vuosien 2013 ja 2020 välille. Kiistanalaisin asia oli, siirrytäänkö hiilidioksidin päästökaupassa asteittain kohti päästöoikeuksien huutokauppaa vai jaetaanko päästökiintiöt edelleen firmoille ilmaiseksi. Kuten arvata saattaa, teollisuus on kiivaasti lobannut ilmaisten päästökiintiöiden puolesta.

”Huutokauppapuolue”, johon itsekin kuulun, voitti noin kahden kolmasosan enemmistöllä. Käytännöllisesti katsoen kaikki talousoppineet, jotka ovat tutkineet fiksuinta ja kansantaloudelle edullisinta tapaa suojella ilmastoa, neuvovat poliitikkoja asettamaan päästöille hinnan, joko veroilla tai maksullisilla päästöoikeuksilla, eli toteuttamaan ”saastuttaja maksaa” periaatetta.

Kun päästöjen hinta välittyy tavaroiden ja palvelujen hintaan, saastuttavasti tuotetut asiat muuttuvat kalliimmiksi ja puhtaammista vaihtoehdoista tulee houkuttelevampia. Näin markkinoiden valtava luova voima valjastetaan ohjaamaan kehitystä ilmastoystävällisempään suuntaan.

Finanssikriisi olisi kyetty estämään, jos rahamarkkinoilla olisi maltettu pitää voimassa enemmän sääntelyä ja valvontaa. Monet jättimäiset pikavoitot olisivat kyllä jääneet saamatta.

Meillä tulisi olla malttia ja viisautta säädellä ilmastonmuutosta aiheuttavia päästöjä ajoissa ja tehokkaalla tavalla. Tehtyjen selvitysten mukaan EU:n ilmastotoimet parantavat työllisyyttä. Esimerkiksi uusiutuvan energian tuotantoon arvioidaan tulevan pari miljoonaa uutta työpaikkaa ja rakennusten energiaremontteihin puolisen miljoonaa.