“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Pankkituen vastikkeeksi pitää tulla omistus

Ylittikö Katainen valtuutensa EU-huippukokouksessa, kuka veti kenet kölin alta, kuka voitti 6-0 tai muin lukemin?

Toisaalta, onko järkevää ja meidän omankaan etumme mukaista katsella Euroopan ja maailman tapahtumia "Suomi vastaan kaikki muut" -silmälasien läpi.

Minä olen ilahtunut siitä, että nyt on alettu puhua pankkiunionista. Sen hyväksyttävyyden tärkeimpiin kriteereihin kuuluu se, että pankkituki on vastikkeellista. Toisin sanoen avun antajan pitää saada vastaava osuus pankin omistuksesta.

Vastikkeellisuuden kautta pankkien omistajat oppivat, että jos yksityisten pikavoittojen toivossa otetaan riskejä, jotka lopulta kaatuvat veronmaksajien syliin, myös omistaja kärsii. Ilman tällaista piiskaa pankkien riskinoton seurauksia tulee veronmaksajien maksettavaksi kerran toisensa jälkeen.

Entä miksi olen ilahtunut siitä, että nyt on alettu puhua pankkiunionista? No siksi, että Kreikkaa lukuun ottamatta euroalueen vaikeudet johtuvat pääasiassa pankkien liian rämäpäisestä riskinotosta, sen aiheuttamista luottotappioista ja niiden aiheuttamasta pankkituen tarpeesta.

Esimerkiksi Espanjan valtiontalous oli kunnossa ennen 2008 finanssikriisiä ja siitä selviämiseksi maksettua pankkitukea. Nytkin Espanjassa kuralla ovat ensi sijassa pankit.

Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman on yhdessä Richard Layardin kanssa julkaissut 27.6.12 Financial Timesissa "järkevän talouden manifestin" www.ft.com/intl/cms/s/0/6c1d7960-bee6-11e1-8ccd-00144feabdc0.html#axzz1zfEEvRZG

He kirjoittavat, että valtioiden talousongelmien ydin ei, muutamaa poikkeusta kuten Kreikkaa lukuun ottamatta, ole julkisen sektorin eläminen yli varojensa vaan yksityisen sektorin velkaantuminen. Pankit ovat lainanneet liikaa. Euroalueella tähän houkutti yli 10 vuoden ajan se, että koko alueella korot laskivat suunnilleen Saksan tasolle, kun markkinat pitivät euroaluetta maksukyvyn näkökulmasta "yhtenä suurena Saksana". Halpa korko tuppaa houkuttamaan liialliseen lainanottoon.

Se on jo nähty, että kun valtioita vaaditaan tuen vastikkeeksi leikkaamaan julkisen sektorin menoja, se tuppaa syventämään lamaa. Sen lisäksi, että leikkaukset osuvat sairaaloihin, kouluihin ja muihin tärkeisiin palveluihin ja sosiaaliturvaa tarvitseviin.

On järkevää ja inhimillistä kohdistaa EU:n tai euroalueen yhteiset tukitoimet suoraan pankkeihin, koska näin voidaan vähentää yhteiskunnan heikoimpiin kohdistuvia iskuja.

Toisaalta on täysin välttämätöntä kytkeä pankeille suoraan annettava tuki tiukkaan yhteiseen valvontaan – ja siihen, että tuen antaja saa tuen vastineeksi omistusosuuden.

Pankkien yhteisen ja nykyistä paljon tiukemman valvonnan näkisin niin, että kyse on suunnilleen vastaavan tekemisestä euroalueella kuin mitä Suomi teki kotona 1990-luvun laman ja silloisen pankkikriisin katkerien kokemusten opettamana.

Äskettäisessä huippukokouksessa pankkituen vastikkeellisuus jäi kuitenkin epäselväksi. Hesarin mukaan Katainen on sanonut eduskunnan suurelle valiokunnalle, että pankkituen vastikkeeksi tulee omistua. Myös huippukokouksen uutisoinnissa sanotaan joissakin lehdissä, että tuki "luultavasti" tai "todennäköisesti" sidotaan omistukseen. Papereista tätä ei kuitenkaan selvästi löydy.

Pankkituen vastikkeellisuus jää siis niiden asioiden joukkoon, jotka on varmistettava kun säädetään niitä varsinaisia lakeja, joilla pankkivalvonta ja ylipäänsä pankkiunioni rakennetaan. Tässä on oltava valppaina. Vihreä ryhmä EU-parlamentissa pitää takuuvarmasti kiinni pankkituen vastikkeellisuudesta.

Suomessa olisi myös hyvä muistaa, että emme välttämättä tulevaisuudessa aina ole tripla-A -kerhossa.

Suomessa tunnutaan nyt pitävän itsestäänselvyytenä, että euroalueen tsembaloissa olemme aina sillä puolella, jolla mietitään, suostummeko auttamaan. Silloin kun Suomi päätti liittyä EMUun ja euroon, keskusteltiin ihan päinvastaisesta eli siitä mitä tapahtuu, jos Suomi joskus joutuisi pulaan eikä yhteisen valuutan takia voi devalvoida, auttaisiko meitä silloin kukaan. Nyt tilanne on ihan toinen kuin silloin 14-15 vuotta sitten ajateltiin. Tulevaisuuden ennustaminen on nyt yhtä vaikeaa kuin silloin.

Myös kun Suomi vaatii yksimielisyyttä tiettyjen päätösten ehtona, kannattaa muistaa sekin, että joskus me voimme kipeästi tarvita tai haluta jotakin. Miltä silloin tuntuu, jos valtaenemmistö olisi siihen valmis, mutta päätökseen vaaditaan yksimielisyyttä ja yksi maa estää päätöksen?