Vuonna 2016, kun Hillary Clinton ja Donald Trump kilpailivat USAn presidenttiydestä, huomasin tvitterin kautta artikkelin, jossa referoitiin kirjaa Hitlerin valtaannoususta. (viite kommentissa)

Pitkä artikkeli oli kirjoitettu siten, että lukijan mieleen tuli väistämättä Donald Trump ja hänen retoriikkansa, vaikka tekstissä ei Trumpin nimeä mainittukaan.

Hitlerin valtaannousu ei ollut väistämätön. Oli monta kohtaa, joihin tie olisi voinut katketa. Häntä auttoi muun muassa vanhojen valtapuolueiden kyvyttömyys yhteistyöhön ja käsitys hallinnon toimimattomuudesta, monien ihmisten usko siihen, että tarvitaan ”rautaista kättä”. Ne, jotka inhosivat hänen tyyliään, vähättelivät häntä. Kun hänen puolueensa sai vaalivoiton, mutta ei kuitenkaan enemmistöä äänistä tai paikoista valtiopäivillä, keskeiset poliittiset johtajat arvioivat että valtaa ja vastuuta saatuaan ja liittolaisia tarvitessaan Hitler saadaan kesytettyä.

Toisin kävi, kuten tiedämme. Valtakunnankanslerina Hitler onnistui tekemään lopun sekä silloisesta saksalaisesta demokratiasta että lehdistön vapaudesta ja seurauksena oli lopulta suursota.

Ajatus siitä, että vaalikampanjassa rasismilla ja valheilla ratsastava ja vihaa kylvävä ehdokas voi toteuttaa tolkuttomuuksia myös valtaan päästyään jäi kytemään takaraivooni. Se on tapahtunut ennenkin. Eivät ihmiset nyt ole ratkaisevasti erilaisia kuin vajaa sata vuotta sitten.

Kun Trump sitten valittiin presidentiksi, ei äänten, mutta kuitenkin valitsijoiden enemmistöllä, toivoin kuten valtaosa suomalaisista ja eurooppalaisista, että hän valtaa saatuaan alkaa toimia vastuullisesti. Moni suomalainenkin johtava poliitikko sanoi uskovansa, että presidentti Trump toimii toisin kuin ehdokas Trump.

Monissa yksityisissä keskusteluissa sanoin pelkääväni, että Trump yrittää panna USAn oikeusvaltion päreiksi. Julkisesti en tätä sanonut, muun muassa siksi että ihmisten vaaleissa tekemää valintaa on syytä kunnioittaa silloinkin, kun itse on siitä eri mieltä.

No, aika pian kävi ilmeiseksi, että Trump ei todellakaan kunnioita oikeusvaltiota. Trump vaati FBI:n johtaja Comeyltä lupausta henkilökohtaisesta uskollisuudesta, ja kun Comey ei sitä antanut, hän sai Trumpilta potkut. Ei auttanut, että Comey oli tosiasiassa, joskin ehkä sitä itse tarkoittamatta, auttanut Trumpia tulemaan valituksi ilmoittamalla juuri ennen vaaleja, että Hillary Clintonin sähköposteja tutkitaan uudestaan. Laittomuuksia ei löytynyt, mutta tämä saattoi kuitenkin keikauttaa vaalit Trumpin hyväksi.

Kuten tiedämme, Trump erotti ison joukon muitakin liittovaltion keskeisissä asemissa toimivia ihmisiä, kun nämä jossain vaiheessa kieltäytyivät tanssimasta hänen pillinsä mukaan.

Oli monta hetkeä, jolloin ajattelin, ja arvelen monen muunkin ajatelleen, että tuon tolkuttomammaksi ei voi enää mennä. Mutta sitten Trump teki taas jotain vielä tolkuttomampaa. Monina tuollaisina hetkinä ajattelin, että ei USAn republikaanipuolue VOI antaa tuon jatkua. Yksi niistä hetkistä oli, kun Trump Helsingissä ilmoitti luottavansa Vladimir Putiniin enemmän kuin oman maansa tiedustelielimiin siitä, oliko Venäjä pyrkinyt vaikuttamaan USA:n vaaleihin.

Mutta republikaanipuolue antoi Trumpin jatkaa.

Oli monta vaihetta, jolloin ajattelin myös, että ei tuo voi upota ihmisiin. Yksi niistä oli, kuin Trump ilmoitti etukäteen että tulee voittamaan mutta demokraattipuolue yrittää varastaa vaalit. Ajattelin ettei kukaan VOI uskoa Trumpin tietävän vaalituloksen etukäteen.

Mutta sanoma upposi kuitenkin.

Meillä ihmisillä on voimakas taipumus uskoa sitä, mitä haluamme uskoa.

Ja silloin, kun olemme tyytymättömiä, on kovin helppo uskoa että tyytymättömyytemme aihe, oli se sitten työttömyys tai tunne arvostuksen puutteesta, johtuu jostakusta, joka on siihen syyllinen. Ja mielellään uskomme syylliseksi niitä ihmisiä, ryhmiä ja tahoja, joista emme pidä ja joihin emme samastu. Historiasta löytyy vaikka kuinka paljon esimerkkejä siitä, miten johonkin pahaan syyllisiksi leimattuja ihmisiä on vainottu ja tapettu.

Rasismi ja vihan lietsonta ovat edelleen toimivia keinoja saada kannatusta ja valtaa. Ja juuri siksi on tärkeää, että vastuullisissa asemissa olevat ja niihin pyrkivät ihmiset välttävät vihan lietsontaa.

Myös Yhdysvaltojen viime marraskuun vaalien jälkeen on ollut monta hetkeä, jolloin olen ajatellut, että tämän hullummaksi ei voi mennä.

Mutta meni kuitenkin. Joukko ihmisiä, jotka uskoivat Trumpin levittämiin, ja vaikka kuinka monta kertaa perättömäksi osoitettuihin väitteisiin vaalien ”varastamisesta”, tunkeutui, presidentin yllyttäminä, USAn kongressin rakennukseen juuri kun molemmat kamarit olivat kokoontuneet yhteiseen istuntoon vahvistamaan presidentinvaalien tulosta. Joku tarkkailija totesi, että näillä ihmisillä oli enemmän konfederaation (USAn sisällissodan etelävaltioiden) lippuja kuin hengityssuojaimia.

Edellisen kerran USA:n kongressirakennukseen on kohdistettu väkivaltaa vuonna 1814, kun Britannian armeija sytytti rakennuksen tuleen.

No, tässä raja näyttää viimein löytyneen. Kongressi kokoontui uudestaan ja vahvisti Bidenin USA:n seuraavaksi presidentiksi. Osa niistä republikaaneista, jotka olivat suunnitelleet kiistää vaalituloksen, luopui tästä. Sitä emme vielä tiedä, tuleeko Trumpille laillisia seuraamuksia siitä, että hän tosiasiassa yllytti ihmisiä vallankaappaukseen.

Kuitenkin pikaisen mielipidetiedustelun mukaan 45 % republikaanipuolueen kannattajista hyväksyy sen, mitä Trumpin kannattajat kongressirakennuksessa loppiaispäivänä tekivät. (Lähde: YouGov America)

USA on kansakuntana ennestään monin tavoin haavoilla. Jokainen ei-valkoihoinen on kokenut nahoissaan yhteiskunnan rakenteellisen rasismin. Koko valtiohan on syntynyt ottamalla maa alkuperäiskansoilta ja aloittamalla vaurauden rakentaminen orjatyön avulla. Tuloerot ovat järkyttävät, koulutusjärjestelmä eriarvoinen, koko kansan kattavaa terveydenhoitoa ei ole, yliopistokoulutus maksaa maltaita, janiinedelleen. Trump on ratsastanut katkeruudella, jonka syyt ovat todellisia, mutta hän on vain syventänyt USA:n yhteiskunnan jakautumista.

Mutta eihän Trump tätä yksin ole saanut aikaan. Mietin mikä osuus on kaikkeen tähän kaksipuoluejärjestelmällä. Jokaisesta vaalipiiristä vain yksi ehdokas tulee valituksi. Presidentinvaalissakin ratkaisevaa ei ole koko maassa saatu äänimäärä vaan kuka saa osavaltioissa äänten enemmistön. Tällainen vaalijärjestelmä johtaa käytännössä siihen, että vallasta kilpailee kaksi puoluetta. Muitakin puolueita on, montakin, mutta ne eivät tosiasiassa kilpaile vallasta.

USA:ssa nämä kaksi puoluetta, tai ainakin osa kummankin puolueen kongressijäsenistä, pystyivät kuitenkin pitkään tekemään yhteistyötä yli puoluerajojen. 2000-luvulla tämä on kuitenkin vaikeutunut, kumpikin pääpuolue keskittyy yhä enemmän kampittamaan toista. Barack Obama kertoo muistelmissaan, että republikaanien saatua senaatissa enemmistön, enemmistöjohtaja Mitch McConnell asetti keskeisimmäksi tavoitteekseen sen, että Obama epäonnistuisi presidenttinä.

Puheet ovat tekoja, puheet synnyttävät tekoja. Pahimmillaan puheet lietsovat väkivaltaa. Tätä on tapahtunut viime vuosikymmeninäkin useissa maanosissa, esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa, Ruandassa, Intiassa, Myanmarissa, Lähi-idässä.

Välittömimmän hyödyn Washingtonin loppiaistapahtumista korjaavat autoritaariset vallankäyttäjät eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Kiinan johto on jo ottanut ilon irti.

Toivon, että loppiaisen traagisista tapahtumista viisastuneina USA:n kaksi pääpuoluetta oppivat taas tekemään yhteistyötä.

Monipuoluejärjestelmä on usein todella todella tuskastuttava ihmisille, jotka toimivat politiikassa. Ziljoona kertaa olen ollut kärsimätön, asiat joiden takia olen politiikassa, etenevät liian hitaasti, koska enemmistön saamiseksi on soviteltava monien puolueiden näkemyksiä yhteen. En tiedä, onko monipuoluejärjestelmä ikuisesti paras, en tiedä esimerkiksi osoittautuuko se liian hitaaksi estämään ilmastonmuutoksen äitymisen vaaralliseksi. Mutta tähän mennessä monipuoluejärjestelmät ovat tuottaneet parempia yhteiskuntia kuin kaksipuoluejärjestelmät.

Demokratia ei ole tila, joka saavutetaan ja sitten se on. Se on prosessi ja sitä on puolustettava. Osa demokratian puolustamista on, että pystymme yhteistyöhön niidenkin kanssa, joiden kanssa kilpailemme ja joiden kanssa olemme monista asioista eri mieltä.