Mistä terveyttä tamperelaisille?

Terveyspalvelut ja niiden rahoitus on isoimpia asioita, joista kohta valittavat kunnanvaltuustot joutuvat päättämään. Paljolti siitä on kyse myös hallituksen ikuiseksi muodostuneessa kiistassa kuntauudistuksesta. Kyse on isoista rahoista. Valtion ja kuntien budjeteissa terveys ja sosiaalitoimi vievät isoimman siivun.
Yhdestä asiasta vaaliväittelyissä on oltu melkein hiljaa, ja se on arkiliikunnan vaikutus terveyteemme. Kunnallisvaaleissa päätetään siitäkin, luovatko tulevat kuntapäättäjät ympäristöjä, jotka houkuttelevat kävelemään ja pyöräilemään.
Mainio brittilehti New Scientist julkaisi 25.8.12 artikkelin liikunnan terveysvaikutuksista ”The workout wonder drug”. Sen mukaan kohtuullinen liikunta vähentää lukemattomien sairauksien riskiä, diabeteksesta syöpiin. Jo 150 minuuttia eli kaksi ja puoli tuntia viikossa kävelyä, tanssia tai puutarhanhoitoa, tai 75 minuttia rankempaa liikuntaa kuten pyöräilyä tai hölkkää, pitää ihmisen kuntoa yllä.
Kaupungit voivat edistää arkiliikuntaa tekemällä hyvät ja miellyttävät kävely- ja pyöräreitit. Tampereella uudet Rongankadun alikulku pyöräilijöille ja kävelijöille, ja tänään avattava Palatsinpuiston silta ovat myös terveyttämme edistäviä uudistuksia. Oulu on Suomen paras esimerkki hyvistä pyöräteistä. Oulussa pyöräilläänkin läpi vuoden, pyöräilyn kausivaihtelu kesän ja talven välillä on pienempi kuin missään muussa Suomen kaupungissa.
Kuopiossa on laskettu, että pelkästään kaupungin omien työntekijöiden työmatkapyöräily vähentää kaupungin terveysmenoja puolella miljoonalla vuodessa.
Myös päivittäinen kävely kotoa/työpaikalta bussi/ratikkapysäkille ja takaisin on terveysliikuntaa. Siksi kaikki se, millä lisätään joukkoliikenteen käyttöä, parantaa myös terveyttä.
Tampereen ratikkahankkeen tulopuolelle tuskin on laskettu terveyshyötyä, mutta sekin olisi ihan perusteltua ottaa huomioon.
(Olen muuten aika ihmeissäni siitä, että eilisessä Aamulehden vaalipaneelissa päätoimittaja Jorma Pokkinen väitti ratikan päivittäiseksi käyttäjämääräksi vain 15 000 ihmistä, kun kaupungille tehtyjen raporttien mukaan käyttäjiä olisi 40 000 päivässä. Valitettavasti minulla ei ollut näitä selvityksiä mukanani eilisessä vaaliväittelyssä, mutta pidin lukua 15 000 omituisen alhaisena, kun pelkästään Hervannassa asuu noin 25 000 ja useimmat ratikan käyttäjät ajavat päivässä kumpaankin suuntaan.)
Ratikka, pyöräteiden parantaminen ja lisääminen sekä keskustan kävelyalueiden laajentaminen ja parantaminen ovat siis myös terveyttämme edistäviä hankkeita.
Muutakin voidaan toki tehdä. Haluaisin, että kaupunki liikuntainvestoinneissaan painottaisi niitä asioita, jotka palvelevat mahdollisimman monia. Tällaisia olisivat esimerkiksi maauimala Kalevaan tai Eteläpuistoon, uimaranta jollekin keskustan rannoista, esimerkiksi Eteläpuistoon. Tällaisia olisivat myös liikuntaa tukevat puistot. Esimerkiksi Rovaniemellä on sekä lapsille että vanhuksille tarkoitettuja ”leikkipuistoja”, joiden välineet tukevat muun muassa tasapainon ylläpitämistä ja kehittämistä. Minusta olisi tosi nastaa, jos saisimme tällaisen lasten sekä mummujen ja vaarien ”leikkipuiston” esimerkiksi Koskipuistoon tai Hämeenpuistoon.
No, liikuntamahdollisuuksia parantamalla ei tietysti estetä eikä paranneta kaikkia sairauksia. Myös terveyspalveluita sanan klassisessa merkityksessä tarvitaan. Tampereella haluaisin kehittää ainakin seuraavia asioita:
Omalääkärijärjestelmä, jossa potilas saa itse valita lääkärinsä. Pirkkalassa tällainen on, ja ainakin Pirkkalan päättäjien mukaan se toimii hyvin. Lääkärissä käyntien määrät ovat jopa alentuneet omaläkäärijärjestelmän perustamisen jälkeen, vaikka väkiluku on kasvanut. Tämä viittaa siihen, että kun lääkäri ja potilas tuntevat toisensa ja tulevat juttuun keskenään, asiat selviävät helpommin. Tampereellahan on teoriassa omalääkärijärjestelmä, mutta valinnanvapauden kanssa on vähän niin ja näin, ja lääkärin puheille pääsyä saa odottaa liian pitkään.
Matalan kynnyksen terveyspalvelut. Tällaisesta hyvä esimerkki on tänä syksynä aloittanut Terveysnysse. Se on hyvä esimerkki myös kaupungin ja järjestöjen yhteistyöstä. Ainakin Lahdessa ja Ylöjärvellä toimii myös terveyskioskeja, joihin voi poiketa ilman ajanvarausta. Ne ovat tavoittaneet uusia käyttäjäryhmiä, erityisesti miehiä, ja ovat auttaneet diagnosoimaan tauteja aikaisemmassa vaiheessa.
Matalan kynnyksen terveyspalvelusta esimerkkinä on myös Oulun malli, jossa on viety psykiatriset sairaanhoitajat kouluterveydenhoitoon. Näin nuoren on helpompi mennä ammattilaisen puheille ja ongelmiin voidaan tarttua varhaisemmassa vaiheessa.
Asukkaiden ja käyttäjien mukaan ottaminen palvelujen kehittämiseen on myös hyvä tapa parantaa laatua. Käyttäjähän on se, jonka kokemus ratkaisee, onko laati hyvää. Se ei edes ollenkaan aina tarkoita lisäkustannuksia. Tampereellakin vaikuttanut mutta nykyisin Sitran viestintäjohtajana toimiva Juha Kostiainen kirjoitti viime kesäkuussa siitä, että Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä on kehitetty tukikudossyöpäpotilaiden hoitoa yhdessä potilaiden kanssa. Näin on voitu jopa puolitaa hoitoajat.
Entä sitten ne kunta- ja terveydenhoitorakenteet, joista hallitus kiistelee kiistelemästä päästyään?
Nykyisin yksi ongelma on se, että julkiset terveyspalvelut on jaettu hallinnollisesti eri osiin ja se johtaa potilaiden pompotteluun näiden byrokratian raja-aitojen puolelta toiselle, ja joskus siihen että ihminen ei saa parasta tarjolla olevaa hoitoa. Sain itse joitakin vuosia sitten ällistyksekseni tietää, että rintasyöpäpotilaat leikataan Tampereella Hatanpäällä, jos poitilas on tamperelainen, mutta TAYSissa jos potilas tulee muualta Pirkanmaalta. Tällaisessahan ei ole mitään järkeä, kyllä verovaroin kustannetun hoidon paras osaaminen kannattaa tällaisissa asioissa koota samaan yksikköön samalla paikkakunnalla.
Järkevintä olisi, että perusterveydenhoito (josta nykyisin vastaavat kunnat) ja erikoissairaanhoito (jota nykyisin järjestävät kuntainliitot) olisivat saman organisaation vastuulla. Useimmissa Euroopan maissa sairaanhoidon järjestämisen väestöpohja on vähintään muutamia satojatuhansia ihmisiä. Silloin resurssit riittävät vaativankin erikoisosaamisen hoitoon.
Siksi kannatankin sitä, että nykyinen erilaisten kuntainliittojen himmeli tai tilkkutäkki kootaan yhtenäiseksi seutuhallinnoksi, joka päättää kaikista niistä asioista, joihin tarvitaan Tampereen seudun nykyisiä kuntia yhdessä. Näitä asioita ovat terveydenhoito, sosiaalipuolelta ainakin vanhusten hoito, maankäytön suunnittelu, seudulliset liikenneratkaisut sekä ammatillinen koulutus. Kuntien välisestä kissanhännänvedosta pitäisi päästä eroon, siksi seutupäättäjät tulisi valita suorilla vaaleilla. Silloin vastuu kansalaisille olisi selkeä, toisin kuin nyt.
Tämä ei tarkoita että kaiken päätöksenteon pitäisi karata kauas. Tarvitaan edelleenkin lähidemokratia, joka päättää yksityiskohtaisesta kaavoituksesta, sekä esimerkiksi koulujen, päiväkotien, terveyskeskusten ja kirjastojen sijainnista ja myös liikuntapalveluista.