Mietteitä brexitistä: tärkeintä on parantaa ihmisten luottamusta tulevaisuuteensa

1. Tuntuu oudolta ajatella EUta ilman Britanniaa
Minulle Britannia on ollut keskeinen osa EUn kuvaa, viimeistään siitä asti kun Suomi alkoi neuvotella EU-jäsenyydestä. Kun eduskunta lähetti ensimmäisen delegaation EU-parlamenttiin kevättalvella 1993, brittimeppi Gary Titley johti parlamentissa jäsenyysneuvotteluja seuraavaa Suomi-delegaatiota.
Myös se komission virkamies, joka jäsenyysneuvotteluista kansanedustajien kanssa keskusteli, myöhempi EUn Helsingin edustuston päällikkö, oli britti.
Ministerivuosinani 1999-2002 koin brittiministerit hyvin näkyviksi, aktiivisiksi ja vaikutusvaltaisiksi – ja suorapuheisiksi – EUn ministerineuvoston kokouksissa. Jotkut heistä puhuivat Euroopasta tarkoittaessaan EUta. Muistan, kun silloinen Britannian varapääministeri John Prescott pauhasi syksyllä 1999, että ”Euroopan” pitää tiivistää tahtia ilmastoneuvotteluissa.
EU-parlamentissa 2004-2014 tein yhteistyötä monen fiksun brittimepin kanssa, eri puolueista. On vaikea käsittää, että esimerkiksi Caroline Lucas, Jean Lambert, Linda McAvan, Mary Honeyball, Chris Davies, Edward McMillan, Graham Watson, Alyn Smith ja Jill Evans eivät jatkossa voi olla ehdolla EU-parlamentin vaaleissa, eikä kukaan muukaan heidän puolueistaan.
Myös kansainvälisissä parlamentaarikkoverkostoissa, kuten Globe-verkostossa, olen tutustunut mielenkiintoisiin brittikansanedustajiin, myös aivan uskomattomiin ylähuoneen jäseniin. Olen kokenut, että me kaikki edustamme EU-maita.
En tiedä, näkevätkö britit sitä itse, mutta EU:ssa kieli on antanut heille mahtavan kotikenttäedun.
Valtaosassa neuvotteluja ja epävirallisia keskusteluja kieli on englanti. Virallisissakin kokouksissa, joissa on tulkkaus, enemmistö kuuntelee englanninkielistä puhetta ilman tulkkia. Viesti menee aina paremmin perille, kun saa puhua äidinkielellään. Ilmeisesti tämä asia ei ole välittynyt ainakaan tavallisille briteille.
2. Nuorten ihmisten mahdollisuudet kapenevat
Obama ilmaisi äskettäin huolensa brexitin vaikutuksesta investointeihin Britanniassa ja EUssa, ja ylipäänsä maailman talouteen. Minua surettaa eniten nuorten mahdollisuuksien kapeneminen.
Vanhempi tyttäreni on opiskellut tutkinnon Skotlannissa. Nuorempi tyttäreni opiskeli vuoden Hollannissa. EU-maiden nuorille mahdollisuus opiskella toisten EU-maiden yliopistoissa, koko tutkinto, tai lyhyemmän aikaa vaihto-opiskelijana, on hienoimpia EUn tarjoamia etuja. Nyt nämä mahdollisuudet kapenevat, molemmin puolin.
Britanniassa on erinomaisia yliopistoja, jotka houkuttelevat lahjakkuuksia ympäri maailmaa. Niiden houkuttimena ei ole pelkästään tieteellinen taso, vaan myös kieli, niin monella ihmisellä maailmassa on ainakin alustava valmius puhua englantia.
Yliopistojen houkuttelemana Britanniaan on tullut valtava määrä lahjakkuuksia eri puolilta maailmaa. Voimistuva rasismi ja muukalaisviha voi karkottaa brittiyliopistoista myös niitä tutkijoita, jotka muuten voisivat sinne jäädä, ja vähentää Britanniassa opiskelun houkuttelevuutta ylipäänsä ulkomaalaisille.
3. Vaivalla rakennettu on helppo repiä
Sota-aikana sairaanhoitajana ollut äitini huokasi joskus, miten helppo ihmisruumis on rikkoa, ja miten iso työ on sitten yrittää kursia se edes jotenkin kokoon. Vastaavalla tavalla yhteistyörakenteet, joiden luomiseen on tarvittu lukemattomien ihmisten kärsivällinen työ vuosikymmententen ajan, on helppo repiä.
Vihan lietsonta on koeteltu keino hankkia kannatusta politiikassa. Seuraukset voivat olla hirveät. Kansallisuusvihaa käyttivät aikoinaan Saksan Hitler ja Jugoslavian Slobodan Milosevitsh, traagisin seurauksin.
Ihmiset kuuntelevat mielellään viestiä: Me olemme hyviä, nuo toiset huonoja ja pahoja. EUn tai ”eurokraattien” haukkuminen on tämä urheilulajin alalaji. Kyllähän meille Suomessakin ovat tuttuja kertomukset EUn kieltämistä puuveneistä, saunan kiukaista ja käyristä kurkuista.
Myös lobbauksessa tätä käytetään sumeilematta. Oletteko koskaan sattuneet kuulemaan: EU sortaa Suomea, ehdotetut uudet vaatimukset ovat juuri meille epäreiluja, me olemme jo ennestään tehneet kaiken mahdollisen, me noudatamme sääntöjä pilkulleen, toisin kuin muut. Samaa kerrotaan muuallakin. Joka maassa kuunnellaan halukkaasti sitä, että oma maa on parempi, ahkerampi ja kunniallisempi kuin muut.
Brexit-kampanjan keulakuvaksi asettunut Lontoon entinen pormestari Boris Johnson tuli tunnetuksi Bryssel-toimittajana, joka tehtaili The Telegraph-lehteen toinen toistaan liioittelevampia ja myös täysin tuulesta temmattuja ”uutisia” EUsta, jotka myivät kuin häkä. The Times-lehden kirjeenvaihtajana ollut Martin Fletcher kertoi tästä New York Timesissa.
Emme tiedä, miten pahoihin seurauksiin Euroopassa nyt yltyvä rasismi ja vihan lietsonta yltää. Eivät tienneet ihmiset myöskään ennen toista maailmansotaa. Ne, jotka ovat eläneet sotaa edeltävän ajan, kertovat etteivät useimmat ihmiset uskoneet sodan oikeasti syttyvän.
4. Rauha ei enää riitä EU-integraation perusteluksi eikä hybris ohjenuoraksi
Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, joka sittemmin kehittyi Euroopan Unioniksi, perustettiin toisen maailmansodan raunioille. Ajateltiin, että tiiviit taloudelliset siteet entisten vihollismaiden välille tekevät niiden välisen sodan mahdottomaksi.
Halu estää toisen maailmansodan kaltaisen katastrofin toistuminen oli pitkään tarpeeksi voimakas viemään Euroopan integraatiota eteenpäin. Vielä silloin, kun Suomi liittyi EU:hun, huippupoliitikoissa oli sota-ajan kokeneita.
Yksi Suomen ensimmäisistä mepeistä, joka oli itse kampanjoinut Suomen EU-jäsenyyttä vastaan, kertoi vaikuttuneensa EU-parlamentin täysistunnosta, jossa Ranskan presidentti Francois Mitterrand kertoi kokemuksistaan sodassa ja siitä, millainen henkinen murros oli ryhtyä sodan jälkeen rakentamaan yhteistyötä entisten vihollisten kanssa.
Vuosikymmenien ajan EU-maiden johtajat saattoivat luottaa kansalaisten tukeen integraation kehittämisessä, halu turvata rauha oli niin voimakas.
Kylmän sodan päätyttyä mukaan tuli hybris. Kun Neuvostoliitto romahti, Länsi-Euroopassa ajateltiin että me ja meidän läntiset arvomme ja järjestelmämme ovat voittaneet lopullisesti. Mielestäni tämä hybris vaikutti siihen, miten Euroopan talous- ja rahaliitto, ja sen myötä yhteisvaluutta euro luotiin.
Luotiin järjestelmä, jonka haavoittuvuudesta monet ekonomistit varoittivat. Mutta johtajat luottivat siihen, että olemme jatkossakin voittajia, koska tähänkin asti olemme olleet. Euron kriisi osoittaa, että väärässä oltiin. Valitettavasti euron purkaminen ei ole käypä lääke. Kun on astunut veneeseen ja lähtenyt ulapalle, ei auta sanoa että olisikin pitänyt pysyä laiturilla.
Hollannin ja Ranskan kansanäänestykset, jotka hylkäsivät EU:lle ehdotetun perustuslain vuonna 2005, olivat ensimmäinen varoitusmerkki siitä, että kansalaiset ovat putoamassa syvenevän integraation kyydistä. Sodassa olleet ovat jo yli yhdeksänkymppisiä, ensimmäiset sodan jälkeen syntyneet ikäluokat yli seitsemänkymppisiä. EU:n olemassaololle ja kehittämiselle tarvitaan muitakin perusteluja kuin se ettemme halua uusia toista maailmansotaa.
6. Norsukäyrä ja keskiluokka
EU on tuonut kansalaisille paljon käytännöllisiä etuja. Opiskelumahdollisuudet ovat laajentuneet. Hengitysilman laatu on parantunut. Monia terveydelle haitallisia kemikaaleja on poistettu käytöstä. Matkapuhelut kotimaan ulkopuolisissa EU-maissa ovat halventuneet. Sähkö- ja elektroniikkalaitteet kuluttavat vähemmän sähköä. EU-maissa matkustaminen on helppoa. Elintarvikkeissa, kosmetiikassa ja vaatteissa on tuoteselosteet. Taloudellisesti vähemmän menestyneet alueet saavat EU-tukia. Ja niin edelleen.
Mutta tärkeintä olisi kyetä parantamaan ihmisten luottamusta tulevaisuuteensa. Obama puhui siitä, että liian tiukka talouskuripolitiikka ruokkii populismia, joka sai aikaan brexitin.
Talouselämä-lehti julkaisi mielenkiintoisen ”norsukäyrän” ja kertoi, että uutistoimisto Bloombergin haastattelemat talousasiantuntijat pohtivat, selittääkö se brexitin saaman enemmistön.
Maailmanpankin vuonna 2012 julkaisema ”norsukäyrä” kuvaa ihmiskunnan eri tuloryhmien reaalitulojen kehitystä 1988-2008. Niillä, joiden tulot ovat 10-65 % välillä globaalista keskitulosta, tulot ovat kasvaneet reilusti. Myös rikkaimman prosentin tulot ovat kasvaneet huimasti. Mutta niillä, joiden tulot ovat 65-99% globaalista keskitulosta, tulot eivät ole paljoakaan kasvaneet, osalla jopa laskeneet.
Globalisaatio on siis nostanut suuren määrän kehitysmaiden ihmisiä köyhyydestä. Mutta rikkaiden maiden keskiluokka ei ole hyötynyt. Aivan kaikkein rikkaimmat ovat kyllä rikastuneet ja roimasti.
Myös yhdysvaltojen NASA varoitti muutama vuosi sitten siitä, että eriarvoisuuden paheneminen voi suorastaan tuhota sivilisaation, se on monen historiassa koetun sivilisaation romahduksen taustalla. (ks. https://www.satuhassi.fi/2014/eriarvoisuus-vaarantaa-tulevaisuuden/)
Eriarvoisuuden kasvu ja keskiluokan elämän muuttuminen epävarmemmaksi on asia, johon pitää tarttua ponnekkaammin. Yksi keino tehdä tämä on suitsia ylikansallista veronkiertoa. Sehän toimii päinvastoin kuin Robin Hood: kahmii rahaa kaikkein rikkaimmille. Ne rahat ovat pois siitä potista, jolla maksetaan tavallisten ihmisten koulut, terveydenhoito ja sosiaaliturva.
Kansallisvaltiot yksittäin ovat tässä melko voimattomia, firmojen on niin helppo vaihtaa pääkonttorin sijaintimaata. EU yhdessä pystyy tekemään paljon enemmän. Mutta jotta EU oikeasti tekisi tämän, tarvitaan poliittinen tahto tehdä se. Parhaassa tapauksessa brexit toimii herätyskellona, joka auttaa tässä. Talouselämä-lehden artikkelin mukaan globaalit investointipankitkin, kuten Deutsche Bank, ovat havahtuneet tähän.
7. Eton, Shakespeare ja poikien pelit
Britannian EU-kansanäänestyksen lupasi pääministeri David Cameron halutessaan voittaa vaalit. Ehkä hän ajatteli silloin, että tällä lupauksella ei ole paljon käytännön merkitystä.
Brexit-kampanjan keulakuvaksi asettunut Lontoon entinen pormestari (ja Telegraph-lehden entinen Brysselin toimittaja) Boris Johson ei hänkään ehkä ajatellut brexitin toteutuvan. Ainakin brittiuutisten mukaan hän ei tuloksen selvittyä riemuinnut, vaan oli pikemminkin kalpea ja haudanvakava.
Cameron ja Johnson ovat molemmat elittikoulu Etonin kasvatteja.
Vaikka Britannia on ollut minulle keskeinen osa sitä, miltä EU näyttää, se toisaalta myös tuntuu eräänlaiselta väärinkäärinmaalta. Lontoossa liikenne kulkee vasenta puolta, taksit näyttävät hassuilta, samoin poliisien univormut. Britannian parlamenttitalo tuo mieleen Tylypahkan, ainakin sisältä. Kummallisuuksiin kuuluvat myös ylähuone lordeineen, kuningashuone, kalliit yksityiskoulut, joissa jo lapset muodostavat elinikäisen eliittiverkoston.
En tiedä, mikä osuus oman egon pönkittämishalulla on ollut Cameronin, Johnsonin tai Nigel Faragen politiikkaan, tai missä määrin keskushenkilöt näkivät brexit-kansanäänestyksen vain eräänlaisena pelinä. Mutta brexit-prosessi voisi olla Shakespearen kynästä. Valtaansa pönkittääkseen vallanpitäjät lähtevät uhkapeliin, jonka seurauksia joutuvat kauhistumaan.
Olen ollut politiikassa tarpeeksi kauan tietääkseni, että tulee tilanteita, joissa tulee houkutus unohtaa se, miten varsinaisille asioille käy, kun mielen valtaa halu pelata ja kilpailla, päihittää joku toinen, olipa se ”toinen” sitten yksilö tai puolue. Joillakuilla on tähän taipumusta enemmän, joillakuilla vähemmän. Johtajien tärkein tehtävä on kuitenkin kantaa vastuuta omasta kansakunnastaan, ja laajemminkin koko ihmiskunnasta, eikä omasta asemastaan.
Mitä suppeammasta joukosta vallankäyttäjien piiri tulee, sitä helpommin korostuu keskinäinen kilpailu muun maailman kustannuksella. Siksi on tärkeää, että johtavat poliitikot tulevat monenlaisista taustoista, ammattiryhmistä, maakunnista, ja molemmista sukupuolista.