”Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Kysyi parturilta sika

Vihreän Langan kolumni 20.10.00

Kysyi parturilta sika, missä on vika, kun ei ole tukkaa, ei nukan nukkaa. Luulen, ettet arvaa, että viisi partakarvaa riitti peruukiksi. Tämä oiva niksi, jonka parturi keksi, teki sian niin onnelliseksi.

Tätä Kirsi Kunnaksen lastenlorua olen usein ladellut, kun tv- tai radiohaastattelija pyytää ääninäytettä. Kohta itselläni ei ole tukkaa, ei nukan nukkaa. Syöpäkasvain, joka minulta leikattiin elokuun lopulla, osoittautui patologin tutkimuksessa erityisen ilkeän sorttiseksi. Vaikka mikään ei sinänsä viittaa siihen, että tauti olisi levinnyt, minulle annetaan varmuuden vuoksi tujakoita sytostaatteja. Tukka lähtee kolmen viikon kuluttua ensimmäisestä annoksesta. Laskettu aika on marraskuun kuudes.

Kun kuulin tämän, purskahdin nauruun. Sitten alkoi tuntua, että elän surrealistista elokuvaa. Karmeaa, mutta samalla hillittömän mielenkiintoista. Pelkään sytostaatteja, mutta samalla aloin heti malttamattomasti odottaa lääkityksen alkamista. Myös leikkausta pelkäsin, mutta samalla kiihkeästi halusin siihen niin pian kuin suinkin. Lääkäri lohdutteli, että nykyään saa hyvin aidon näköisiä peruukkeja. Päätin hankkia hauskan uuden tukan, otetaan ilo irti siitä mistä saa. Veljeni ja nuoremman tyttäreni kanssa olemme valitettavasti toistaiseksi löytäneet vain konservatiivisia malleja, joita en kelpuuta. Ehkä käärin pääni värikkääseen huiviin, ehkä
virkkaan vekkulin pipon.

Linnan juhlia varten olen jo varannut vuokraamosta tukan, joka ainakaan ei muistuta omaani, enempää en kerro etukäteen. Jos löydän arkiperuukin, jonka hyväksyn, siitä on käytännöllistä etua. Töihin pyöräillessä voi panna peruukin samaan kassiin kuin virkapuvun. Perillä ei huolta föönaamisesta, senkun pyyhitään kaljusta hiet ja kuontalo päähän. Kaljulla voi leikitellä, siihen voi vaikka tatuoida jotain hauskaa, uusi tukkahan peittää sen (luultavasti) aikanaan. Marraskuun loppupuolella Haagissa on tärkeä ilmastokonferenssi, silloin minun pitäisi jo olla kalju. Mitä jos tatuoisin kaljuun: Stop the Climate Change?

Sain yhdeltä ystävältä sympaattisen kirjan aiheesta miten syöpää tai muuta vakavaa tautia sairastava voi itse vaikuttaa paranemiseensa. Kirjoittaja, syöpäkirurgi, kertoo tokaisseensa hassuja vaatteita käyttävälle naispotilaalleen: Te paranette, ei itseään kunnioittava syöpä viihdy tuon näköisessä tyypissä. Potilas parani. Minäkin voin ruveta pitämään syöpää pilkkanani. Tuskin nauru ainakaan ikää lyhentää. Puhuin veljeni kanssa sytostaattien aiheuttamasta pahoinvoinnista, arvelin sen olevan yksilöllistä. Veljeni sanoi: "Sitten saadaan tietää, millainen sytostaattipää meillä on." Viinapää meillä molemmilla onkin huono.

Mieheni pohdiskeli, että nyt tarvittaisiin pieniä nanokoneita, jotka voi panna mäyräkoiran tavoin kulkemaan verisuonissani etsimään syöpäsoluja. (Nanokone on fyysikkojen ja insinöörien visio, pikkuruinen vekotin, jonka osat olisivat kooltaan muutaman atomin verran.) Päätin kuvitella sytostaatit nanomäyräkoiriksi, jotka koluavat verisuoneni ja nuuhkivat mahdollisesti piilossa lymyäviä syöpäsoluja napaten ne hampaisiinsa.

Pyydän anteeksi, että kirjoitin jo toisen kerran syövästä, se nyt vain sattuu kiinnostamaan juuri nyt, mitenkään väheksymättä esimerkiksi ilmastonmuutosta, ympäristöveroja, globaalia tulonjakoa tai kunnallisvaaleja. Toivottavasti ensi kerralla haluan jo kirjoittaa muusta.