Kuumia neuvotteluja ja palelua jonossa ilmastokonferenssissa

Ilmastokokous jatkuu melko riitaisissa tunnelmissa. Se toisaalta tarkottaa että on alettu lähestyä oikeasti vaikeimpia asioita. Ja sehän on välttämätön vaihe, muuten ratkaisua ei ikinä saada aikaan.

Tänään tehtiin usean tunnin tahkoamisen ja monituntisen kokoustauon jälkeen virallinen päätös avata epäviralliset konsultaatiot sarjasta kysymyksiä, jotka kokouksen puheenjohtaja on listannut. EU:n tiedotustilaisuudessa 17.30 ympäristökomissaari Dimas sanoi pitävänsä hämmästyttävänä kuinka kauan tämän päätöksen tekeminen kesti. Olen samaa mieltä. Mutta olen jo oppinut, että ilmastoneuvotteluissa pystytään loputtomasti riitelemään siitä, saako alkaa keskustella siitä ja siitä, ja minkä sopimuksen alla keskustelut tapahtuvat.

Pääsin itse kokoustiloihin joskus kello 15 ja 16 välillä. Se ei johtunut siitä, että olisin lähtenyt liikkeelle myöhään. Päin vastoin, lähdin hotellilta kello 7 ja tulin konferenssikeskukselle 7.30. Akkreditointi oli määrä avata kello 8 mutta jo puolta tuntia aikaisemmin jono oli ainakin 100 m pitkä. Asetuin sen hännille. Takanani jono kasvoi nopeasti. Jonossa seisoville jaettiin tiedotuslehtisiä, yksi esitteli uuden tekniikan mahdollisuuksia, toinen syytti Britannian prinssi Philipiä kansanmurhasta. Ryhmä ihmisiä ripusti metroaseman (jonka alla ulkona jonotimme) pylväisiin vegaanijulisteita, joissa sanottiin että veganismi on tehokas tapa vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. (Niinkuin onkin.)

Noin 7.50 muuan mies tuli jakamaan Skotlanti-pinssejä ja kehui, että ensimmäisenä teollisuusmaana Skotlanti on säätänyt lakiin sitovan 42%:n päästövähennysvelvoitteen vuoteen 2020. Se tuntui tekevän vaikutuksen edelläni jonottaviin amerikkalaisiin. Skotti mainitsi, että myös viskin vahvuus on 42 %. Tuulivoimayhdistys EWEA avasi kojun, josta jaettiin ilmaiseksi tuulivoimalla keitettyä kahvia. Tosin kun menin sitä hakemaan, kahvi loppui.

Kello 8 jono alkoi edetä, ja ensimmäiset 20 minuuttia eteni ihan järkevää vauhtia. Päättelin, että noin tunnin kuluessa olisin rakennuksessa sisällä. Toisin kävi.

Noin 8.20 jonon eteneminen lähes lakkasi. Joku sanoi, että tietokoneet ovat kaatuneet. En tiedä. Samoihin aikoihin metroaseman alle oli kertynyt jo niin valtava joukko ihmisiä, että jono katosi, oli vain iso lauma.

Noin kello 9 joku alkoi pitää megafoniin palopuhetta ja yritti saada jonottajajoukon huutamaan ”climate justice”. Ei innostanut minua eikä juuri muitakaan, jotka olimme palelleet jo yli tunnin.

Sitten jono alkoi edetä hitaasti. Noin 10.30 poliisit sulkivat sisäänpääsyn niiltä, joilla ei ollut vielä osanottajakorttia. Kukaan ei kertonut, kauanko joudumme vielä odottamaan. Olin noin 5 metrin päässä poliisimuurista.

Jonottajilla oli mukanaan kaikkia mahdollisia kommunikaattoreita, blackberryjä ja ipodeja. Saimme uutisia sisältä, Afrikan edustajat ovat kävelleet ulos neuvotteluista protestiksi puheenjohtajan ehdotusta vastaan. Jossain vaiheessa tuli tieto, että akkreditoinnin koneet on korjattu, mutta poliisit eivät sittenkään alkaneet päästää verkkoaidan portista eteenpäin ketään jolla ei ennestään ollut osanottajakorttia. Vieressämme oli valotaulu, jola laskettiin, että vuonna 2050 ilmastopakolaisia tulee olemaan 200 miljoonaa, paljonko se tekee kuussa, viikossa, päivässä ja tunnissa. Ajattelin, että olemme kuin pakolaisleiriläisiä, odottamassa verkkoaidan ja polisimuurin takana.

Noin kello 13 soitin (toisen tai kolmannen kerran) Europarlamentin ympäristövaliokunnan sihteeristön edustajalle nimeltä Edwin ja sanoin, etten tiedä mitä tehdä, huomenna ei varmaan ole yhtään parempi tilanne. Suunnilleen 13.30 hän soitti tulevansa yhden turvavirkailijan kanssa hakemaan minua. Kun hän ilmaantui näkyviin, vaikutti siltä, etten tungoksessa millään selvitä itseäni sinne, minne hän viittoili minua kulkemaan. Läksin kulkemaan väkijoukossa takaisinpäin, ajattelin että lähden pois, olinhan jo jonottanut kylmässä 6 tuntia. Sitten tajusin että pystyn kiertämään takakautta. Se onnistui. Verkkoaidan takaa Edwin onnistui vakuuttamaan poliisin siitä, että minut päästetään sisään. Edwin ohjasi minut akkreditointijonoon kohtaan, jossa oli muutama muukin meppi. He kertoivat saaneensa ohjeen mennä eri kautta. Minulle poliisi, jolta kysyin, oli vastannut toisin.

Noin kello 14 olin konferenssirakennuksessa sisällä. Omalta kohdaltani jonotus päättyi siis onnellisesti, mutta en käsitä miten on mahdollista, että akkreditointi on hoidettu noin huonosti. Vastaavaa ei ikinä ole tullut vastaani yhdessäkään aikaisemmassa YK:n ilmastokonferenssissa.

Luulen, että en koskaan ennen elämässäni ole talvella seissyt ulkona kuutta ja puolta tuntia. Olin niin kylmissäni, että oli pakko juoda monta kuppia kahvia peräkkäin. Kahvilapöydässä johon menin, istui Malediiveiltä kotoisin oleva WHO:n virkamies joka oli ihan ihmeissään siitä, että entinen ministeri ja kansanedustaja on suostunut jonottamaan tuntikausia ulkona.

Noin 15.45 pääsin istuntosaliin asti. Juuri silloin Etelä-Afrikan ministeri (joka näyttää olevan vanha tuttuni) puhui ja sanoi, että kehitysmaiden päästösitoumukset ovat paljon tiukemmat kuin teollisuusmaiden, siis siinä haarukassa, mitä IPCC neuvoo tekemään. IPCC:hän sanoo, että teollisuusmaiden pitää vähentää päästöjä (vuoteen 1990 verrattuna) 25-40% vuoteen 2020 ja kehitysmaiden pitää samaan vuoteen verrattuna vähentää 15-30% verrattuna business as usualiin.

(Olen kuullut muidenkin, myös joidenkin tutkijoiden, arvioivan, että suhteellisesti ottaen kehitysmaiden esittämät päästölupaukset ovat kunnianhimoisempia kuin teollisuusmaiden.)

Konferenssin puheenjohtaja Connie Hedegaard näytti väsyneeltä. Hän sanoi ehdottavansa, että aloitetaan epävirallinen konsultaatio, jota johtavat Saksan ja Indonesian ministerit.

Hän yritti useaan kertaan lyödä päätöksen pöytään, mutta aina joku kehitysmaaryhmästä pyysi puheenvuoroa. Huomasin, että Sudanin nimissä puhui filippiiniläinen nainen, jonka opin jo Kioto-neuvottelujen yhteydessä 9 vuotta sitten tuntemaan neuvottelujen taitavana jarruttajana. Loppujen lopuksi Hedegaard kuitenkin sai lyötyä pöytään päätöksen epävirallisten keskustelujen aloittamisesta.

Ihmettelen muuten miksi kehitysmaaryhmä G77 kerran toisensa jälkeen näyttää valitsevan puheenjohtajakseen maita, jotka eivät vaikuta kovin innokkailta viemään ilmastoneuvotteluja eteenpäin, kuten nyt Sudanin. Aloin miettiä, Saudi-Arabiako G77:n puheenjohtajat aina nimittää.

Kiista, josta kenkä tänään on puristanut, koskee tulevan sopimuksen juridista muotoa, jota selostin eilisessä blogissani, siis Kioto-raidetta ja LCA-raidetta.

Kehitysmaaryhmä vastustaa sitä, että puheenjohtajan mallissa melkein kaikista asioista keskustellaan LCA-raiteella eli ilmastopuitesopimuksen alla, ei siis Kioton pöytäkirjan. Perustelu on se, että kehitysmaaryhmä pelkää teollisuusmaiden sitovien päästörajojen muuttuvan tätä kautta vähemmän sitoviksi.

Minä kyllä epäilen, että tämä ei ole ainoa syy. Epäilen aika monien kehitysmaiden pelkäävän vielä enemmän sitä, että luovutaan kategorisesta kahtiajaosta, perinteiset teollisuusmaat ja muut. Toisin sanoen ne pelkäävät, että luodaan kolmas kategoria, edistyneemmät kehitysmaat, joille määriteltäviin päästörajoituksiin tulee jonkinasteinen sitovuus, eli ne eivät olisi pelkästään vapaaehtoisia lupauksia. Mutta en todellakaan ymmärrä, miten ilmastonsuojelussa voitaisiin oikeasti edetä vanhan kahtiajaon pohjalta tilanteessa, jossa Kiina on maailman suurin hiilidioksidin tupruttaja.