Kauppa rohmusi itselleen ruuan arvonlisäveroalen – ja enemmänkin

Olen tänään jättänyt Tarja Cronbergin kanssa EU:n komissiolle kirjallisen kysymyksen vähittäiskaupan keskittymisestä Suomessa, sen vaikutuksesta sekä meidän kuluttajien että myös ruoan tuottajien asemaan. Mielenkiintoisesti samaan aikaan Suomessa keskustellaan ruoan arvolisäveron korottamisesta, tai oikeastaan siitä, pitäisikö edellisen hallituksen toteuttama arvonlisäveron alennus perua.

Monet ruoan kalleudesta huolestuneet ovat jo ehtineet älähtää, ymmärrettävästi. Mutta hintaan, jonka me ruoasta maksamme kaupan kassalla, vaikuttaa veron lisäksi myös kaupan rohmuama osuus. Arvonlisäverosta puhutaan paljon vaikka kauppa kahmaisee ruokakassillisen hinnasta paljon isomman osan.

Ruoan vähittäiskauppa Suomessa on EU:n keskittyneintä. Kahdella isoimmalla ketjulla – me jokainen tiedämme millä kirjaimilla niitä kutsutaan – on peräti 80 prosentin markkinaosuus. Viime hallitus laski ruoan arvonlisäveroa 17 prosentista 13 prosenttiin eli 4 prosenttiyksikköä.

MTK:n mukaan kaupan osuus maitopurkin asiakashinnasta on vuosien 2004 ja 2010 välillä noussut 25 prosentista 39 prosenttiin, siis peräti 14 prosenttiyksikköä. Tämä on järkyttävä muutos järkyttävän lyhyessä ajassa. Arvonlisävero laski mutta kuluttajahinta nousi.

Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen mukaan vuosina 2000-2009 kaupan osuus ruoan kuluttajahinnasta on noussut 8 prosenttiyksikköä. Kauppa on siis 2000-luvulla kahminut itselleen ruoan arvonlisäveron alennuksen ja tuplasti. Veron alentaminen alensi valtion tuloja ja sitä kautta niukensi varoja, joilla maksetaan koulut, sosiaaliturva, terveydenhoito, tiet ja rautatiet ja sen sellaiset. Mutta kuluttajan ruokalaskua alv-ale ei helpottanut kuin korkeintaan hetkellisesti.

Useimmilla suomalaisilla ei ole ruokakaupan suhteen muuta valinnanvaraa kuin ne kaksi kirjainta, K ja S. Kilpailu ei toimi ja olemme lähestulkoon voimattomia kaupan nostaessa hintoja. Olemme lähestulkoon voimattomia myös kun pikkukauppoja hävitetään. Vuonna 1990 Suomessa oli 6000 ruokakauppaa, vuonna 2010 enää 3300. Puolet myynnistä tapahtuu jättimyymälöissä, joita on kymmenesosa kauppojen lukumäärästä.

Mutta kuluttajien lisäksi myös tuottajat kärsivät. Isot ketjut ovat ruvenneet vaatimaan tuottajilta kynnysrahaa, jotta tuote pääsisi kaupan hyllyyn. Tuottajia on myös alettu vaatia ottamaan myymättä jääneet tuotteet takaisin. Minä kyllä ihmettelen, voiko kynnysrahan vaatiminen olla edes laillista. Minusta kynnysraha haisee lahjukselle.

Ruokakauppaa hallitsevat kaksi ketjua ovat ulkoistaneet kuljetus- ja varastointikustannuksia asiakkaille, muita kustannuksia tuottajille. Ne perustelevat toimiaan kustannusten alentamisella. Ruokakassillisen hinnassa se ei näy, me suomalaiset syömme eurooppalaisessa vertailussa kallista ruokaa.

Suomessa suurmarkettien pinta-ala 10 000 asukasta kohden on yli 550m2, kun EU:ssa keskimäärin se on noin puolet, alle 300m2. Pienten kauppojen pinta-ala 10 000 suomalaista kohden puolestaan on vain n. 10 m2, kun EU:n keskiarvo on yli kymmenkertainen, noin 110m2. 

Vastineeksi siitä, että me suomalaiset maksamme ruoasta kalliimpaa hintaa, josta kauppa kahmii  yhä isomman  osuuden, saamme siis enemmän lattiaa jättimarketeissa ja pitemmät kauppamatkat kuin muut eurooppalaiset.

Terveyden kannalta olisi parasta, jos tuoreilla kasviksilla, vihanneksilla, juureksilla, marjoilla ja hedelmillä olisi alennettu arvonlisävero. Ruoan kuluttajahintojen kohtuullistamisen kannalta tärkeintä on lisätä kilpailua ruokakaupassa ja vähentää kahden suuren saneluvaltaa.