Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluista tuli pettymys

Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluista tuli pettymys. Mutta ilmastonsuojelu on yhtä tärkeää kuin ennenkin.
Euroopan parlamentin 15-henkinen delegaatio todisti Kööpenhaminassa, miten suurten odotusten siivittämä COP15 toteutui kaoottisena jättikonferenssina ja lässähti lopulta täydeksi pettymykseksi. Kokouksen aikaansaannokseksi jäi kahden ja puolen sivun mittainen Copenhagen Accord, Kööpenhaminan yhteisymmärrys. Se oli pettymys siksi, että se jäi sisällöltään kovin yleisluontoiseksi. Asiakirjan sen sitovuus on epäselvä, eikä siinä sitouduta edes siihen, että sen luettelemat asiat myöhemmin täsmennetään sitovaksi kansainväliseksi sopimukseksi. Tämä paperi syntyi noin 30 maan pääministerien ja presidenttien neuvotteluissa, mutta virallinen kokous (siis YK:n ilmastopuitesopimukseen liittyneiden maiden hallitusten edustajien kokous) ei hyväksynyt sitä kokouksen varsinaiseksi päätökseksi, vaan vain merkitsi sen tiedoksi.
Myönteistä Kööpenhaminan paperissa on, että se on ensimmäinen YK-asiakirja, joka asettaa ilmastonmuutokselle 2 asteen rajan. Myönteistä on myös, että sen neuvottelemiseen osallistuneet pääministerit ja presidentit edustivat yli 80 prosenttia sekä ihmiskunnasta että kasvihuonekaasupäästöistä. Myönteistä on sekin, että Kööpenhaminan kokoukseen mennessä kaikki merkittävät maat olivat ilmoittaneet omat päästösitoumuksensa vuoteen 2020. Valitettavasti nämä päästövähennyslupaukset eivät yhteensä riitä pitämään ilmaston lämpenemistä alle kahdessa asteessa, vaan ne vastaavat pikemminkin vähintään 3 asteen lämpenemistä. Kööpenhaminassa yksikään maa ei tiukentanut päästövähennystään. Kööpenhaminan paperissa ei aseteta myöskään globaalia päästörajaa, ei vuodelle 2020 eikä 2050, eikä edes sanota tavoitevuotta, johon mennessä globaalit päästöt pitää kääntää laskuun.
Toivottavasti Kööpenhaminan paperin ja myös virallisen kokouksen puolella ”Kioto-uraa” ja ”ilmastopuitesopimus-uraa” käytyjen neuvottelujen tulosten pohjalta saadaan aikaan kunnollinen ja sitova ilmastosopimus.
”Kioto-ura” tarkoittaa neuvotteluja Kioton sopimuksen (Kioton pöytäkirjan) toisesta sitoumuskaudesta. Ensimmäinen sitoumuskausi päättyy vuoteen 2012. Jos Kioton toinen sitoumuskausi saadaan neuvoteltua, sen hyvä puoli on, että siinä määritellyt päästörajat ovat sitovia. Huono puoli on, että Yhdysvallat on ulkona. Huono puoli on myös se, että Kioto ei aseta kehitysmaille minkäänlaisia päästörajoja. Yhdysvallat on kuitenkin liittynyt ilmastopuitesopimukseen, ja siksi ”puitesopimus-uran” alla voidaan neuvotella myös sitä koskevista päästörajoista, kuten myös kehitysmaiden päästörajoituksista. Myös viimeksi mainittu on tarpeen, koska pelkkien teollisuusmaiden päästöjen leikkaaminen ei riitä hillitsemään ilmastonmuutosta.
Mitä hyvä ilmastosopimus sisältää?
Kaiken perusta on tietysti ilmastotiede, jolle koko ymmärryksemme ilmastonmuutoksesta perustuu. Tieteen valossa näyttää selvältä ensinnäkin, että jos maapallon keskilämpötilan nousu ylittää kaksi celsiusastetta, ilmastonmuutoksen vaikutukset käyvät monilla seuduilla kohtalokkaiksi niin ihmisille kuin muulle luonnolle, ja kerrannaisvaikutukset voivat olla yhteiskunnille tuhoisia. EU onkin jo 1990-luvun pulivälissä ottanut tavoitteekseen rajoittaa ilmastonmuutos alle kahden asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Hyvän ilmastosopimuksen sisältämien päästörajojen tulee olla niin tiukat, että ilmastonmuutos voidaan rajoittaa alle kahden celsiusasteen verrattuna esiteolliseen aikaan.
Kööpenhaminan kokoukseen mennessä annetut päästövähennyslupaukset ovat riittämättömiä. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC arvioi vuonna 2007, että teollisuusmaiden päästövähennysten pitäisi olla vuoteen 2020 mennessä 25-40 prosenttia (vuoteen 1990 verrattuna) ja kehitysmaiden tulisi samaan vuoteen mennessä vähentää päästöjään 15-30 % verrattuna business as usual-kehitykseen, jotta kahden asteen raja voitaisiin saavuttaa edes 50 prosentin todennäköisyydellä. Kööpenhaminan kokoukseen mennessä teollisuusmaat olivat luvanneet yhteensä noin 10-17 prosentin päästövähennykset vuodelle 2020. Nykyisten tietämyksen valossa päästövähennysten pitäisi teollisuusmaissa olla lähempänä IPCC:n haarukan yläpäätä eli 40 prosenttia, sillä tieto on lisännyt tuskaa IPCC:n raportin julkaisemisen jälkeen. Jos teollisuusmaiden päästövähennys vuoteen 2020 jää 10-17 % haarukkaan ja myös kehitysmaiden päästörajoitukset jäävät jälkeen IPCC:n suosittelemasta, maapallo voi lämmetä 4 astetta ja ylikin. Jo kolmen asteen lämpeneminen todennäköisesti tarkoittaisi Grönlannin jäätiköiden sulamisen muuttumista peruuttamattomaksi. Se nostaisi ajan mittaan merenpintaa noin 7 metrillä. Nykytiedon valossa siihen menisi ainakin satoja, todennäköisimmin tuhansia vuosia. Mutta lämpenemisen ylittäessä tietyn rajan sulaminen muuttuu peruuttamattomaksi.
Teollisuusmaiden lupaamien päästövähennysten riittämättömyys närästää kehitysmaita, jotka muistuttavat, että teollisuusmailla on paitsi historiallinen vastuu tähänastisista päästöistä, myös parhaiten varaa leikata päästöjään. Kehitysmaat korostavat, että myös niillä on oikeus kehittyä ja vaurastua. Monissa kehitysmaissa ilmastonmuutos vaikeuttaa jo nykyään elinoloja huomattavasti esimerkiksi kuivuutena, tulvina tai meriveden suolaamina peltoina. Ilmastonmuutoksen eteneminen olisi todennäköisesti tuhoisaa suurelle osalle Etelä-Aasiaa, koska tuon alueen suuret joet saavat alkunsa Himalajan jäätiköiltä.
Päästöjen vähentäminen myös kehitysmaissa on kuitenkin välttämätöntä, jos ilmastonmuutos halutaan saada kuriin. Tämä ei onnistu ilman teollisuusmaiden antamaa merkittävää rahallista tukea kehitysmaiden ilmastotoimiin. Ilmastoneuvottelujen toinen suuri kysymys onkin rahallinen, teknologinen ja hallinnollinen tuki teollisuusmailta kehitysmaille. Vihreiden mielestä teollisuusmaiden on varauduttava tukemaan kehitysmaita vähintään 110 miljardilla eurolla vuosittain julkisin varoin. Koko tämän summan ei tarvitse tulla valtioiden budjeteista. Varoja voidaan kerätä esimerkiksi teollisuusmaiden päästöoikeuksien huutokaupasta saatavilla tuloilla (ns. Norjan malli) tai kansainvälisen laiva- ja lentoliikenteen päästöveroilla. EU:n oikeudenmukainen osuus tästä tuesta olisi noin 35 miljardia euroa. Myös niin sanottu Tobinin vero on periaatteessa yksi mahdollisuus, joskin sen läpimeno ilmastoneuvotteluissa vaikuttaa epätodennäköiseltä.
Mikä Kööpenhaminassa meni pieleen?
Kööpenhaminaan kokoontui joulukuussa 2009 yli 190 maan edustaja, ja huippukokousosuuteen saapui noin 120 valtion presidentit tai pääministerit Obamasta ja Barrososta Sarkozyyn ja Vanhaseen. Tällä porukalla ei kuitenkaan saatu sovittua ilmastoneuvotteluiden tärkeimmistä, kiistanalaisimmista kysymyksistä: Paljonko teollisuusmaat yhdessä vähentävät päästöjään? Millaisiin päästörajoituksiin kehitysmaat sitoutuvat? Paljonko teollisuusmaat yhteensä rahoittavat kehitysmaiden ilmastotoimia, ja miten kustannus jaetaan eri maiden kesken? Miten kehitysmaita autetaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumisessa? Miten varmistetaan se, että kehitysmaat saavat käyttöönsä päästöjen vähentämiseen tarvittavan teknisen osaamisen? Miten metsäkatoa hillitään, miten se rahoitetaan ja mitä sovitaan maankäytön muutoksiin liittyvistä päästöistä ja hiilidioksidinieluista? Onko solmittava uusi sopimus Kioton pöytäkirjan toinen sitoumuskausi ja sen lisäpöytäkirja muille niille maille, joille ei Kioton sopimuksessa ole määritelty päästökattoa? Vai onko sopimuksen muoto jokin muu?
Copenhagen Accordissa kuitenkin todetaan, että ilmastonmuutos tulisi rajoittaa alle kahden celsiusasteen. Tätä ei ole aiemmin YK-päätöksiin kirjattu. Samoin rahoituksen osalta saatiin ensimmäistä kertaa sovittua suuruusluokasta: kehitysmaiden ilmastotoimia rahoitetaan vuosina 2010-2012 30 miljardilla dollarilla, ja vuoteen 2020 mennessä summa kasvaa 100 miljardiin dollariin. Rahoituksen lähteitä selvitetään korkean tason paneelissa. Kehitysmaat raportoivat omat ilmastotoimensa tavalla, jonka säännöt sovitaan kansainvälisesti.
Kööpenhaminan ilmastokonferenssin täysistunto ei hyväksynyt Copenhagen Accordia, vaan vain merkitsi sen tiedoksi. Suurin osa edustettuina olluista hallituksista olisi ollut valmiit hyväksymään paperin, mutta hyväksymiseen vaaditaan täysi yksimielisyys. Siksi pieni vähemmistö maita (Sudan, Kuuba, Venezuela, Bolivia ja Tuvalu), muutama vastustaja sai torpattua sen. Moni kokouksen osanottajista kysyi, vetelikö naruja Sudanin takana tosiasiassa Saudi-Arabia tai Kiina, tai molemmat. Guardian-lehdessä Mark Lynas, joka kuului Malediivien neuvotteluvaltuuskuntaan, osoittaa syyttävän sormensa kohti Kiinaa.
Kööpenhaminan laihaan lopputulokseen vaikutti kaksi perusongelmaa. Ensinnäkin melkein kaikki maat lähtivät kokoukseen sillä asenteella, että hyvin menee, kun pysymme tiukkoina, kyllä muut lopulta antavat periksi. Liian harva kantoi vastuuta siitä, että ylipäänsä syntyy lopputulos, ja silloin niiden, jotka halusivatkin kokouksen päättyvän ilman tulosta, oli liian helppo heittää kapuloita rattaisiin. Jossittelu on jossittelua, mutta jos EU olisi kokouksen aikana korottanut päästövähennyssitoumustaan 20 %:sta 30 %:iin, se olisi voinut dramaattisesti vaikuttaa kokouksen kulkuun. EU:n 20 prosentin päästövähennystavoitehan on päätetty jo keväällä 2007 ja silloin mikään muu maa ei ollut hyväksynyt päästövähennystavoitteita vuoden 2012 jälkeiselle ajalle. EU oli ensimmäinen, joka sitoutui päästövähennyksiin, ja on hieno saavutus, että kaikki merkittävät maat tulivat perässä. Nyt tarvitaan kuitenkin kirikierros, ja EU olisi voinut aloittaa sen. Toinen perusongelma on se, että ilmastoneuvotteluissa päätökseen vaaditaan yksimielisyyttä. Eikä se koske vain päätettäviä sopimuksia, vaan myös kokousten menettelytapoja. Yksikin maa voi estää pienempien neuvotteluryhmien perustamisen hieromaan kompromissia. Näin myös tapahtui. Yhtään merkittävää kansainvälistä sopimusta ei kuitenkaan ole syntynyt ilman, että olisi perustettu pienempi neuvotteluryhmä, jossa kaikki maaryhmät ovat edustettuina. YK:n ilmastoneuvotteluille tulisikin pikimmiten hyväksyä äänestyssäännöt. Muuten todellisia ilmastoneuvotteluja aletaan käydä muilla foorumeilla. Siitä olisi se haitta, että kehitysmaiden valtaosa joutuisi neuvotteluista kokonaan sivuun. Myös neuvottelujen avoimuus kärsisi.
Se kuitenkin tiedetään, että jokainen viivytelty päivä ja vuosi lisäävät riskiä siitä, että ilmastonmuutos ryöstäytyy käsistä ja alkaa itse kiihdyttää itseään. Varmaa on myös, että vihreät jatkavat työskentelyään sen eteen, että päästöt saadaan laskuun maailmanlaajuisesti ja ilmastonmuutos pysäytettyä alle kriittisen kahden asteen rajan. Emme onneksi ole yksin – esimerkiksi toukokuussa 2009 kymmenet nobelistit julkaisivat yhteisen vetoomuksensa nopeisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Myös yli 500 yrityksen, järjestön ja muun organisaation allekirjoittama Copenhagen Communiqué vaatii kunnianhimoista ja kattavaa kansainvälistä ilmastosopimusta.