Jäädyttääkö vapaakauppa ympäristöä ja terveyttä suojelevat lait?

EU ja Yhdysvallat neuvottelevat hiki hatussa uudesta kauppasopimuksesta, TTIP:stä (Transatlantic Trade and Investment Partnership). Sopimuksen puolustajat maalaavat ruusuista tulevaisuutta, talouskasvu vauhdittuu, työllisyys paranee, erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten mahdollisuudet viedä tuotteitaan ja palveluitaan Yhdysvaltoihin paranevat. Neuvottelijat pyrkivät saamaan valmista presidentti Obaman kaudella, siis tänä vuonna.
Myös uhkakuvat ovat kovia. Pakotetaanko eurooppalaiset syömään hormoneilla kasvatettujen eläinten lihaa, geenimuunneltua ruokaa ja klooripestyä kananlihaa sekä luopumaan kosmetiikan eläinkoekiellosta? Voivatko ylikansalliset yritykset estää uudet ympäristöä, ihmisten terveyttä ja kuluttajien oikeuksia suojaavat lait ja viedä valtiot oikeuteen jos sellaisia yritetään säätää?
Vastaus näihin kysymyksiin riippuu siitä millaisen sisällön sopimus saa – jos se ylipäänsä valmistuu. Vaikka kansalaiskeskustelussa on esitetty myös liioiteltuja uhkakuvia, perusteltuja huolenaiheita riittää.
Olen huolissani erityisesti kolmesta asiasta: Ensinnäkin taaksepäin menosta ihmisten terveyden ja ympäristön suojelemisessa, toiseksi uusien, entistä parempien lakien säätämisen vaikeutumisesta, ja kolmanneksi yhdysvaltalaisten yhtiöiden oikeudesta riitauttaa Suomessa ja EU:ssa säädetyt uudet lait.
Miksi terveyden ja ympäristön suojelussa mentäisiin taaksepäin?
Kauppaneuvottelujen pääasia ei enää ole tullien alentaminen, ne ovat jo valmiiksi alhaalla. Nyt neuvotellaan ”teknisten kaupan esteiden” purkamisesta, käytännössä tuotteita ja palveluja koskevien vaatimusten yhdenmukaistamisesta Atlantin molemmin puolin.
Yhdysvalloissa lihakarjan kasvua saa jouduttaa hormoneilla, EU:ssa ”hormoniliha” on kielletty. EU:ssa kuluttajalle pitää kertoa jos ruoka sisältää geenimuunneltua ainesta, Yhdysvalloissa ei. USAssa kananlihaa saa desinfioida klooriliuoksella, Euroopassa ei. EU-maissa ei saa myydä kosmetiikkaa, jonka ainesosia on testattu eläinkokeilla maaliskuun 2013 jälkeen, Yhdysvalloissa saa.
Yhdysvaltojen elintarviketeollisuus haluaisi päästä Euroopan markkinoille myymään samaa tavaraa kuin rapakon takanakin. TTIP-neuvottelijat vakuuttavat, että tämä ei tule menemään läpi. Mutta neuvotteluissa yleensä molempien osapuolten on tehtävä myönnytyksiä. EU:n keskeinen tavoite on saada eurooppalaisille yrityksille pääsy Yhdysvaltojen liittovaltion ja osavaltion hankintoihin. Nyt sen paljolti estävät ”buy American” (osta amerikkalaista) -lait. Saa nähdä miten käy.
Miten niin uusien lakien säätämien vaikeutuisi?
Neuvottelujen agendalla on EU:n ja Yhdysvaltojen yhteisen elimen perustaminen estämään uusien ”teknisten kaupan esteiden” syntyminen. Pahoin pelkään, että tästä muodostuisi suuryrityksille uusi, entistä paljon tehokkaampi lobbauskanava estää uudet ympäristöä, terveyttä, kuluttajan sekä työntekijöiden oikeuksia suojaavat lait.
Pahimmassa tapauksessa tämä johtaisi siihen, että uusia lakeja voidaan säätää vain, jos siihen on yhtä aikaa valmius ja enemmistö neljässä kamarissa: Ensiksi Yhdysvaltojen senaatissa, toiseksi edustajainhuoneessa, kolmanneksi EU-parlamentissa ja neljänneksi EU:n ministerineuvostossa eli EU-maiden hallitusten keskuudessa.
Kokemuksesta tiedän, miten monen vuoden työn ja miten monituisten neuvottelujen ja vääntöjen takana on ollut esimerkiksi se, että yritykset on velvoitettu testaamaan myymiensä kemikaalien terveys- ja ympäristövaikutukset, tai se, että puhelinyhtiöt eivät voi rahastaa ulkomaisilta matkailijoilta mitä tahansa. On vaikea uskoa, että riittävät enemmistöt voitaisiin saada aikaan yhtä aikaa Atlantin molemmin puolin.
Saavatko amerikkalaiset yhtiöt veto-oikeuden lakeihin?
TTIP-neuvottelujen kiistellyin asia, investointisuoja, eli ISDS (Investor State Dispute Settlement) voi sekin pahimmillaan toimia lainsäädännön jäädyttäjänä. Investointisuoja tarkoittaa, että ulkomainen investoija voi viedä välimiesoikeuteen uudet lait tai kansallisten tuomioistuinten päätökset, jos katsoo niiden heikentävän investointiensa arvoa.
Valtioiden ja yritysten välillä syntyy kiistoja, se on normaalia elämää. Mutta normaalia on ratkoa nämä kiistat tavallisissa pysyvissä tuomioistuimissa.
Yksityiset välimiesmenettelyt ovat tavallisia yritysten välisten riitojen ratkaisemisessa, ja siihen minulla ei ole nokan koputtamista.
Yritysten ja valtioiden välillä välimiesmenettelyä alettiin käyttää entisten siirtomaiden vapauduttua, koska investoijat eivät luottaneet siihen, että vaikkapa Afrikan nuorten valtioiden tuomioistuimet ratkoisivat riitoja puolueettomasti. Sittemmin välimiesmenettelystä on tullut tavanomainen asia useissa kauppasopimuksissa.
Mutta tarvitaanko nykyaikana todella yksityisiä välimiesoikeuksia valtioiden ja yritysten välisten riitojen ratkaisuun? Mielestäni ei. Eikä se sisällykään kaikkiin kauppasopimuksiin. Yhdysvaltojen ja Australian välillä vuonna 2005 solmitussa kauppasopimuksessa nämä maat toteavat luottavansa toistensa oikeuslaitoksiin.
Minusta EU ja Yhdysvallat voisivat aivan hyvin todeta saman. Maailmasta ei löydy monta maata, joiden oikeuslaitokset toimisivat paremmin ja riippumattomammin kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Entä onko siitä haittaa, että yritykset voivat haastaa valtion välimiesoikeuteen, jos ovat tyytymättömiä uuteen lakiin? Kyllä on.
Esimerkiksi tällaisia riitoja on käynnissä: Philip Morris-yhtiö on haastanut Uruguayn sen säädettyä tiukemman tupakkalain. Trans Canada -putkea havitellut yhtiö on haastanut Yhdysvallat presidentti Obaman kieltäydyttyä antamasta öljyputkelle lupaa. Lone Pine -yhtiö on haastanut Quebecin osavaltion määrättyä moratorion vesisärötysteknologian käytölle liuskekaasun tuotannossa. Vattenfall on haastanut Saksan, koska Hampuri ei antanut firman hiilivoimalaitokselle vesistöpäästölupaa. Bilcon-yhtiö on haastanut Kanadan, kun ympäristövaikutusarvio johti siihen, ettei yhtiö saanut lupaa kivilouhokselle ja satamaterminaalille.
Kysymys ei ole pelkästään siitä, voittavatko yhtiöt nämä oikeusjutut. Kyse on myös siitä, että oikeusjutulla uhkaamista voidaan käyttää kiristyskeinona, jotta valtio luopuisi säätämästä uutta lakia, tai jotta firma saisi haluamansa ympäristöluvat. Välimiesmenettelyn kustannukset ovat käytännössä miljoonia euroja.
Professori Koskenniemi on ottanut esimerkiksi Caruna-yhtiön. Jos TTIP-sopimuksen voimaantullessa Carunan omistajissa olisi amerikkalaisia eläkesäätiöitä, mikä ei ole ollenkaan kaukaa haettu mahdollisuus, tämä voisi “lukita” Suomen valtion mahdollisuuden säädellä sähköverkon toimintaa. Jos lakeja muutettaisiin kuluttajien eduksi, amerikkalaiset osakkeenomistajat voisivat vaatia valtiolta korvausta.
Sama koskee myös niitä terveydenhoitoalan yrityksiä, joiden omistajissa on amerikkalaisia. Jos ne katsoisivat, että sote-uudistus vaikuttaisi niiden liiketoimintaan haitallisesti, ne voisivat hakea korvausta.
Entä komission esittämä parannettu investointisuoja?
Koska perinteinen välimiesmenettelyyn perustuva investointisuoja on herättänyt laajaa ja  voimakasta arvostelua, EU-komissio on esittänyt uuden mallin. Siinä perustettaisiin pysyvä tuomioistuin ratkomaan valtioiden ja investoijien välisiä riitoja.
Tämä on ilman muuta suuri parannus verrattuna välimiesmenettelyyn, jossa kolmen yksityisen tuomarin kopla tekee päätöksiä hallitusten ja parlamenttien päiden yli.
Mutta perusongelma, ulkomaisten yritysten oikeus riitauttaa uudet lait ja kansalliset tuomioistuinpäätökset, pysyisi ennallaan.
Kansalaisjärjestö Transnational Institute (TNI) analysoi yllä mainitut käynnissä olevat riidat, Philip Morris vastaan Uruguay ja muut, ja päätyi siihen, että kaikki nämä oikeusjutut voitaisiin käynnistää myös jos EU-komission esittämä uusi riitojenratkaisumalli toteutuisi (saksankielinen raportti).
Professori Koskenniemi on todennut, että komission malli mahdollistaisi myös yllä esitetyt  esimerkit siitä, että Caruna tai yksityiset terveysalan firmat riitauttaisivat paremmin kuluttajaa suojaavat sähkömarkinalait tai sote-uudistuksen.
Oma johtopäätökseni on, että firmojen ja valtioiden väliset kiistat pitäisi ratkoa aivan normaaleissa tuomioistuimissa, eikä ulkomaalaisille yrityksille pitäisi antaa mitään etuoikeutta meillä säädettyjen lakien riitauttamiseen ja samalla painostuskeinoa estää uudet lait, jotka suojelisivat terveyttämme ja ympäristöä sekä kuluttajien ja työntekijöiden oikeuksia.
Se, että investointisuojapykäliä on monissa aikaisemmissakin kauppasopimuksissa, ei ole hyvä argumentti. Usalaiset yritykset ovat hyvin aktiivisia sijoittajia ulkomailla, ja myös maailman aktiivisimpia haastamaan toimintamaidensa valtioita oikeuteen.
Onneksi TTIP-sopimuksesta ei keskustella pelkästään kabineteissa, vaan tuhannet ihmiset eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ovat heränneet.
 
Julkaistu Vihreässä blogissa 22.5.2016