Itämerinäkökulmia

Yhdeksi rooleistani EU-ympyröissä, ja muuallakin, on muodostunut Itämeri-unilukkarin rooli, eli muistuttaminen siitä, että Itämerta ei voida pelastaa muuttamatta EU-maatalouden sääntöjä.

Kerran toisensa jälkeen saan muistuttaa, että ensinnäkin Itämeri on yksi maailman pahiten saastuneista meristä, toiseksi sen pahin ympäristöongelma (joka ilmenee muun muassa sinileväpuurona) on rehevöityminen ja kolmanneksi rehevöittävien päästöjen suurin aiheuttaja on maatalous. Itämeren valuma-alueen pelloistahan valtaosa on EU-maissa. Jos haluamme pelastaa Itämeren, se tarkoittaa, että tämä asia on otettava huomioon, kun EU-maatalouspolitiikan sääntöjä muutetaan. Niitähän muutetaan joka tapauksessa koko ajan.

Tänään olin kahdessakin tilanteessa, missä jouduin hoitamaan Itämeri-unilukkarin rooliani.

Ensimmäinen niistä oli Suomen EU-edustuston lounaalla, jossa oli vieraana maa- ja metsätalousministerimme Sirkka-Liisa Anttila ja lisäksi MTK:n, sen ruotsinkielisen sisarjärjestön ja niiden eurooppalaisen kattojärjestön edustajat.

Meille jaettiin ministeriön paperi ”EU:n yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuus vuoden 2013 jälkeen”. Siinä oli ihan tutut sävelet pohjoisen maatalouden turvaamisesta, tukijärjestelmästä ja sen sellaisista. Mutta ei sanaakaan Itämerestä. En huomannut yhdenkään puhujista mainitsevan Itämerta sanallakaan. Suunnilleen kaikki puhujat kiittelivät suomalaista yksituumaisuutta ja kansallista yhteisymmärrystä.

Kun sain puheenvuoron, muistutin, että Suomessa on kansallinen yhteisymmärrys myös siitä, että Itämeri pitää pelastaa. Se tarkoittaa, että maatalouden toimintatapaa ja sääntöjä Itämeren valuma-alueella on muutettava. Kysyin, mikä on ministerin win-win strategia, miten EU-maatalouden sääntöjä rukataan siten, että Itämeren ympärillä voidaan jatkossakin tuottaa ruokaa, mutta se tehdään sellaisella tavalla, että Itämeri voi alkaa puhdistua.

Ministeri Anttila vastasi, että me kaikkihan olemme tähän sitoutuneet. Sitten hän luetteli miten paljon lannoitteiden käyttö on Suomessa vähentynyt ja mitä hankkeita Suomessa on nyt meneillään, joitakin niistä pääministeri Vanhanen vetää henkilökohtaisesti. Mutta ei sanaakaan siitä, mitä varsinaisesti kysyin, eli miten Suomen maa- ja metsätalousministerin mielestä EU-maatalouden sääntöjä pitää kehittää, jotta Itämeri saadaan pelastettua.

Seuraavaksi menin Baltic Intergroupin (joka on eri poliittisia ryhmiä edustavien meppien vapaaehtoinen Itämeren alueen kehittämiseen omistautunut toimintaryhmä) edustajien kanssa EU-komission aluepolitiikkapääosastoon eli EU-slangilla DG Regioon. Siellä keskustelimme EUn Itämeri-strategiasta, jonka alkuperäinen aloite tehtiin juuri parlamentin Baltic Intergroupissa. Saimme idean läpi ja nyt EU-komissiossa DG Regio vastasi komission Itämeri-strategiapaperista ja vetää nyt strategian toteuttamista.

Siellä kysyin samaa asiaa. EUn Itämeri-strategiassa tunnustetaan se, että maatalous on tärkein Itämerta rehevöittävien päästöjen lähde. Komission strategiapaperissa ei kuitenkaan esitetä kovinkaan konkreettisia toimia asiassa. Kysyin, mitä tästä asiasta nyt on kehitelty, miten maatalouden toimintatapoja ja sääntöjä (esimerkiksi ympäristötuen ehdot) kehitetään siten että Itämeri puhdistuu.

Ällistykseni oli suuri, kun komission edustajat vastasivat, että Itämeri-strategian maataloutta koskevaa työtä vetää Suomen maa- ja metsätalousministeriö.

No, voihan se tietysti olla, että Suomen maa- ja metsätalousministeriössä on joku virkamies, joka vetää tätä työtä tarmokkaasti ja draivilla, ei vain ole puhunut asiasta ministerin kanssa. Useimmiten kuitenkaan missään organisaatioissa toimintatapaa ei muuteta, ennenkuin tulee pomo, joka sanoo alaisilleen, että nyt meininki muuttui, nyt alkoi uusi aika.

Siellä DG Regiossa aloin miettiä, keitä kaikkia EU-komissiosta ja muualta pitäisi kuljettaa kesähelteillä katsomaan omin silmin sinileväpuuroa, jotta he ymmärtäisivät, että Itämeren tilanne on oikeasti paha.

Aivan äskettäin sain muuten käsiini EU-ympäristöjärjestöjen yhteisen julkaisun luonnon monimuotoisuudesta EUssa. Siinä mainitaan, että maailman merissä on 405 kuollutta aluetta, siis aluetta, joissa rehevöityminen on vienyt meren pohjalta hapen ja tukehduttanut kaiken happea tarvitsevan elämän kuoliaaksi. Suurin niistä on Itämeressä.