Ensimmäinen sopimus ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi solmittiin vuonna 1992 Rio de Janeirossa. Se todettiin kuitenkin pian liian löysäksi. Vuonna 1997 Japanin Kiotossa solmittiin sopimus, joka asetti katot teollisuusmaiden päästöille vuosiksi 2008-2012.
Kioton sopimuksen voimaantuloehto (ratifioineita maita vähintään 55, ja ne edustavat vähintään 55 % teollisuusmaiden päästöistä) täyttyi kun Venäjä ratifioi sopimuksen. Suomen eduskunta ratifioi Kioton sopimuksen yksimielisesti keväällä 2002. Sopimuksen suureksi puutteeksi jäi, että presidentti George W Bush päätti jättää USA:n sen ulkopuolelle.
Jo Riossa vuonna 1992 sovittiin, että teollisuusmaat aloittavat päästövähennykset, koska ne ovat pääosin aiheuttaneet tähänastisen ilmastonmuutoksen, ja myös hyötyneet siitä. Vuosituhannen vaihteessa kasvihuonekaasujen päästöistä noin kaksi kolmasosaa tuli teollisuusmaista, vaikka niissä asuu vain neljännes maailman väestöstä. Se, että Kioton sopimuksessa on päästörajat vain teollisuusmaille, perustuu Rion sopimukseen.
Vuonna 2008 tarvittiin keskimäärin noin 3 kiinalaista tai 10 intialaista aiheuttamaan samat päästöt kuin keskivertoeurooppalainen. Suomen päästöt henkeä kohden, 14 hiilidioksiditonnia vuodessa, ovat jonkin verran yli EU:n keskiarvon.
Kioto oli päästöjen rajoittamisessa vaatimaton mutta välttämätön ensi askel eikä se sano mitään vuoden 2012 jälkeisestä ajasta.
Joulukuussa 2007 Balin ilmastokokouksessa maailman maat päättivät ryhtyä neuvottelemaan seuraavasta ilmastosopimuksesta. EU:n tavoitteena on sopia päästövähennystavoitteista kaikille teollisuusmaille ja myös kehitysmaiden päästöjen rajoittamisesta.
20000-luvulla Kiina on ohittanut USA:n maailman suurimpana kasvihuonekaasujen päästäjänä. Monien muidenkin kehitysmaiden päästöt ovat kasvaneet niin paljon, että ilmastonmuutosta ei kovinkaan pitkään edes teoriassa voida hillitä pelkästään nykyisten teollisuusmaiden toimin.
Mutta jotta kehitysmaat saataisiin hyväksymään itselleen päästörajoitukset, teollisuusmaiden tulee pitää lupauksensa, eli toteuttaa Kiotossa luvatut päästövähennykset, ja myös sitoutua ripeisiin päästövähennyksiin tuleville vuosikymmenille.
Paljolti teollisuusmaiden vastuulla on myös kehittää uutta energiatekniikkaa siten, että päästörajoitukset tulevat teknisesti ja taloudellisesti mahdollisiksi myös kehitysmaissa.
Kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa keskustellaan myös siitä, voidaanko sopia yhteisestä periaatteesta, jonka mukaan päästöoikeudet jaetaan maailman maille. Yksinkertainen ja järkeenkäypä malli olisi sopia maapallon kestokyvyn perusteella gobaalit päästörajat ja jakaa valtioille päästöoikeudet väkiluvun suhteessa. Tätä ajatusta ”ilmasto-oikeudenmukaisuudesta” (climate equity, contraction and convergence eli vähentäminen ja lähentäminen) on kehitelty erityisesti Intiassa. Eri asia on, päästäänkö tällaisesta mallista koskaan sopimukseen.
Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen ja lähentäminen maailmassa