Hiilinielut ja minä

Ministeri Tiilikaisen erityisavustaja Jyrki Peisa on väittänyt twitterissä, että olisin ministerinä ajanut metsien hiilinieluille samaa laskentatapaa kuin Suomen nykyinen hallitus ja jota EU-parlamentin niukka enemmistö tuki eilen 13.9.17. Väite on pötyä, kaikkea soopaa sitä kuuleekin.
Pähkinänkuoressa: vuosina 1999-2002, jolloin olin ympäristöministeri, oli kyse siitä, otetaanko huomioon metsien hiilinielun suureneminen. Nyt väännetään siitä, katsotaanko hiilinielun pienenemistä läpi sormien.
Ja vähän yksityiskohtaisemmin se, mistä neuvoteltiin ministerivuosinani. Loppuvuodesta 1997 oli solmittu Kioton sopimus, joka määräsi teollisuusmaille kasvihuonekaasujen päästörajat vuosille 2008-2012. Siinä todettiin ensinnäkin, että metsien pinta-alan pieneneminen otetaan huomioon hiilipäästönä, ja toiseksi, että voidaan ottaa huomioon myös se, jos metsien sisältämän hiilen määrä muuttuu muista syistä kuin metsäpinta-alan muutoksen takia.
Kioton sopimus sisälsi monta tulkinnanvaraista asiaa, joiden takia tarvittiin monivuotiset tarkentavat neuvottelut ennenkuin teollisuusmaat pystyivät ratifioimaan sopimuksen.
Ministerivuoteni osuivat tarkentavien neuvottelujen vuosiin.
Yksi kinkkisimmistä asioista olivat metsät. Meidän metsiemme pinta-ala oli hiukan pienentynyt vertailuvuodesta 1990. Jos huomioon olisi otettu vain tämä, metsämme olisi laskettu päästölähteeksi. Mutta metsien tosiasiallinen hiilinielu oli silti kasvamaan päin. Luken sivuilta: http://www.metla.fi/metinfo/kestavyys/c1-carbon-stock.htm
Suomi halusi ja minä ajoin sitä, että metsänielujen tosiasiallinen kasvu otetaan huomioon, ei välttämättä kokonaan, mutta sen verran ettei nielun katsota pienenneen, jos se tosiasiassa on kasvanut. Monet maat vastustivat, koska pelkäsivät tästä pahaa porsaanreikää. Sitten EU-komissio alkoi ajaa linjaa, että Kiotoa tarkentavaan sopimukseen merkitään joka maalle tonnimäärä, jonka verran voidaan ottaa huomioon metsänielun tosiasiallista kasvua.
Suomi ja minä ajoimme sekä EUssa että kansainvälisissä neuvotteluissa sitä, että metsänielujen laskentatapa olisi kaikille maille sama. Pelkäsimme, että ”pärstäkerroinmalli” johtaa siihen että isot maat ajavat omat etunsa läpi ja me pienet jäämme mopen osille, ja että tästä tulee ennakkotapaus.
Lopputulokseksi, sangen jännittävien neuvotteluvaiheiden jälkeen, jotka olen kuvannut kirjassani Tukka hattuhyllyllä (WSOY 2002), tuli että sopimukseen kirjataan kaikkia teollisuusmaita koskeva nielujen laskentakaava ja se tonnimäärä, jonka tämä kaava kullekin maalle antaa.
Entä nyt? Nyt EU-komissio on esittänyt, että kaikille EU-maille määriteltäisiin yhtenäinen ajanjakso, johon metsien hiilinielun kehitystä verrataan. EU-parlamentin ympäristövaliokunta esitti vertailujaksoksi vuosia 2000-2012, EU-komissio hiukan aikaisempaa jaksoa.
Suomen nykyinen hallitus on ajanut sitä, että jokainen maa saa itse, käytännössä poliittisella päätöksellä ja mielivaltaisesti, asettaa vertailutason, johon metsien hiilinielun tulevaa kehitystä verrataan. Eilen EU-parlamentin täysistunto hyväksyi niukalla enemmistöllä sanamuodon, joka on – varmaankin tarkoituksella – epäselvä ja joka mahdollistaa hiilinielun pienenemisen vuoteen 2050 asti.
Kertauksen vuoksi: hiilinielun pieneneminen on ilmaston kannalta sama asia kuin päästön kasvu. Suomen hallituksen oman asiantuntijaselvityksen mukaan nykyiset hakkuiden kasvatussuunnitelmat pienentäisivät metsiemme hiilinielun puoleen vuoteen 2030 mennessä ja tekisivät tyhjäksi kaikilla muilla toimialoilla samana ajanjaksona tehtyjen päästövähennysten vaikutuksen.
Metsien ilmastovaikutuksien tutkijat ovat pitäneet päätöstä katastrofina. https://yle.fi/uutiset/3-9831258

Jos ”Suomen voitto” tulee lopulliseen EU-lakiin, se voi osoittautua Pyrrhoksen voitoksi. Ei bioenergia ole ilmastolle neutraalia, jos sen raaka-aine tulee metsistä, joiden hiilinielu pienenee. Kyllä tämä tieto leviää, ja sen mukana menee bioenergian maine.
Ei sekään ole hyvä, jos ”voitto” hidastaa Suomelle tärkeän metsäteollisuuden muuttumista. Maailmassa, jossa ilmastonmuutoksen hillinnän ja – valitettavasti – myös siihen sopeutumisen merkitys kasvaa, muuttuminen on välttämätöntä jos haluaa pysyä olemassa.
Suomen oma ilmastopaneeli suositteli heti Pariisin kokouksen jälkeen, että puuta käytetään mahdollisimman pitkäikäisiin tuotteisiin, esimerkiksi puurakentamiseen. Niissähän puun ilmasta sitoma hiili pysyy tallessa pitkään. Tämä on edelleen hyvä ja pätevä neuvo. Sen sijaan että yritämme maksimoida sen puumäärän, joka metsistä hakataan, tulisi maksimoida se taloudellinen hyöty, joka metsän tuotteista saadaan. Toisin sanoen puumateriaalista pitäisi valmistaa mahdollisimman korkean lisäarvon tuotteita.