Bisneksen ilmastonmuutos

Hämeen Sanomat 1.7.07

Ääni liike-elämän edustajien kellossa on muuttunut ilmiömäisen nopeasti, kun on puhe ilmastosta.

Ei ole kauaakaan siitä, kun teollisuuden edustajat valittivat valittamasta päästyään, että Kioto-mörkö ja päästökauppapeikko tulevat ja syövät meitin. Nykyisin tapaan joka viikko yritysmaailman edustajia, jotka näkevät ilmastonsuojelussa uuden mahdollisuuden liiketoimintaan.

Viime vuonna ruotsalaisen sähköyhtiö Vattenfallin pääjohtaja Lars Josefsson julkaisi oman ehdotuksensa siitä, millaisella kansainvälisellä päästöoikeuksien jakomallilla ilmasto ja ihmiskunta pelastetaan. Nyt hän kiertää maailmaa kokoamassa isoja firmoja bisneksen ilmastonsuojelurintamaan. Tällä viikolla hänestä oli artikkeli Financial Timesissa.

Juhannuksen alla International Herald Tribune kirjoitti Louis Redshawista, joka kolme vuotta sitten yritti saada investointipankkeja innostumaan hiilidioksidin päästöoikeuksien kaupasta. Vain yksi iso pankki kiinnostui. Nyt päästöoikeuksien markkinoiden arvo on 30 miljardia dollaria ja 10 vuoden päästä sen ennustetaan olevan 1000 miljardia dollaria. Alalle ovat tulleet kaikki isot sijoittajapankit.

Se, että hiilidioksidipäästöille pitää saada hinta, on yksi yleisimpiä viestejä, jonka nykyisin kuulen yritysten edustajilta. Raha on tehokas konsultti. Kun päästöt maksavat, päästöjen vähentämisestäkin kannattaa maksaa.

Kesäkuun alussa kuuntelin Berliinissä British Petroleumin uutta toimitusjohtajaa Tony Haywardia, joka sanoi, että hiilidioksidipäästöjen pitää näkyä kaikissa hinnoissa, olipa sitten kyse junalipun ostosta tai valon sytyttämisestä kattolamppuun. Samassa tilaisuudessa useat isojen sähköyhtiöiden edustajat, myös USA:sta, vaativat, että poliitikkojen pitää ripeästi sopia maailmanlaajuiset päästörajat seuraaviksi 50 vuodeksi, jotta yritykset voivat suunnitella lähivuosikymmenien investointinsa oikein.

Tämän viikon keskiviikkona johdin Europarlamentissa puhetta asiantuntijakuulemisessa, jossa kerrottiin suurfirmojen alkaneen Yhdysvalloissa vaatia liittovaltiota säätämään samantyyppisen ”cap and trade” päästökauppalain kuin Euroopassa jo on. Eli toisin sanoen ensin asetetaan koko valtakunnan päästöille katto tietyiksi vuosiksi, sitten annetaan firmojen käydä kauppaa päästöoikeuksilla tämän kiintiön sisällä.

Torstaina johdin puhetta toisessa asiantuntijapaneelissa, jossa IPCC:n (hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli) työssä mukana oleva belgialaisprofessori sanoi IPCC:n arvioivan, että ripeätkään päästövähennykset eivät romauta maailmantaloutta. Ne saattavat hidastaa vuotuista talouskasvua runsaat 0,1 %, mikä on kyllä aika pieni hinta tulevaisuuden takaamisesta lapsillemme. Seuraavien 20-30 vuoden aikana tarvittavat päästövähennykset kyetään tekemään jo olemassa olevalla tekniikalla.

Pari viikkoa sitten tapasin edustajia ”The Climate Group” -järjestöstä (ilmastoryhmä). Se kokoaa tietoja firmoista, jotka ovat yhtä aikaa vähentäneet päästöjään ja nostaneet voittojaan. Heidän esitteessään luetellut yritykset ovat vähentäneet vuotuisia hiilidioksidipäästöjään yhteensä 89,5 miljoonaa tonnia, eli suunnilleen yhtä paljon kuin koko Suomi yhteensä tupruttaa. Keinoina olivat energian säästö ja uusiutuva energia. Esimerkiksi kemikaalijätti DuPont vähensi päästöjään peräti 60 %.

Bisneksen ilmastonmuutos on yksi tekijä myös presidentti Bushin mielenmuutoksen taustalla. Toukokuun viimeisellä viikollahan Bush viimein myönsi, että tieteellinen näyttö ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta on vakuuttava.

Heiligendammin G8-kokouksessa Bush myöntyi päätöslauselmaan, jossa sanotaan, että Kioton jälkeen toteutettavista sitovista päästövähennyksistä pitää sopia vuoteen 2009 mennessä. Tähän asti Bushin hallinto on vastustanut ylipäänsä sitovia päästörajoja ja jopa neuvottelujen aloittamista niistä.

G8-kokouksen läpimurrosta on syytä vilpittömästi onnitella kokouksen johtajaa Angela Merkeliä ja Tony Blairia, joka kaksi vuotta sitten nosti ilmaston G8-huippukokousten aiheeksi.

Mutta napakymppi Heiligendamm ei silti ollut, koska päätöksessä ei sitouduta selkeästi tuleviin päästövähennyksiin, luvataan vain ”vakavasti harkita” koko maailman päästöjen alentamista 50 %:lla vuoteen 2050.

On mielenkiintoista, että tätä asiaa arvostelivat yhtä lailla liike-elämän ja ympäristöjärjestöjen edustajat. Ympäristönsuojelijat siksi, että varmuutta ilmastonsuojelun ripeydestä ei tullut, liike-elämä siksi, että se ei saanut riittävän täsmällistä osviittaa tulevien investointien suunnitteluun.

Ilmastonmuutoksen uhka, josta ympäristönsuojelijat ovat varoittaneet yli 20 vuotta, on nyt vihdoin uskottu todeksi. Myös ympäristönsuojelijoiden tarjoamat keinot, kuten se että päästöille asetetaan hinta, alkavat kelvata. Olen tästä iloinen.