Anne Frank kumiveneessä
Yksi teinivuosieni vavahduttavimpia lukukokemuksia oli Anne Frankin päiväkirja. Ei siksi, että nuori Anne Frank olisi ollut erikoinen. Hänen ilon ja harmin aiheensa, haaveensa, ihastuksensa ja kommentit perheenjäsenistään olivat tavallisia teini-ikäiselle. Mutta koti oli epätavallinen. Kirjoittaja perheineen eli natseilta piilossa saksalaisten miehittämässä Amsterdamissa.
Päiväkirjasta tekee liikuttavan juuri tavallisuus, samastuttavuus, ja se, että kirjoittajan elämä katkesi kesken, Bergen-Belsenin keskitysleirillä vuonna 1945, vain 16-vuotiaana.
1930- ja 1940-luvun Saksaa ei muisteta niistä asioista, joista maan silloiset johtajat halusivat tulla muistetuiksi. Heitä ei muisteta suuruudesta vaan ylivertaisuusharhasta, nationalismista ja vihankylvöstä. Heitä ei muisteta suunnittelemistaan mahtavista voitonjuhlastadioneista, vaan juutalaisten kansanmurhasta ja sodasta, jossa historioitsijoiden arvion mukaan kuoli yli 60 miljoonaa ihmistä.
Yhden heidän uhreistaan, Anne Frankin, päiväkirja on käännetty 55 kielelle ja sitä on painettu 25 miljoonaa kappaletta.
Hitler lupasi tuhatvuotisen valtakunnan. Hänen valtansa kesti 13 vuotta.
Toisen maailmansodan raunioilla alettiin visioida uudenlaista Eurooppaa, jossa ei enää sodittaisi. Alinomaisten sotien repimässä maanosassa se tuntui kaukaiselta utopialta, mutta tuon haaveen perustalle rakennettu talousyhteisö, nyttemmin Euroopan Unioni, on tähän mennessä ollut olemassa 65 vuotta, viisi kertaa kauemmin kuin Hitlerin valtakunta.
Entä mistä meidät, 2010-luvun suomalaiset ja eurooppalaiset, muistetaan muutaman sukupolven kuluttua? Useimmat niistä asioista, joista kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja EU-päätöksenteossa nyt kiistellään, vaipuvat unholaan.
Veikkaan, että tulevat polvet punnitsevat meitä ainakin kahden asian perusteella. Toinen on se, miten vastaamme ilmastonmuutokseen. Siirrymmekö päästöttömään energiaan ja hiilineutraaliin yhteiskuntaan riittävän nopeasti, jotta rauhanomaisesti eläviä yhteiskuntia ylipäänsä voi tulevaisuudessa olla olemassa.
Toinen on se, miten suhtaudumme Euroopan naapurissa käytävien sotien aiheuttamaan inhimilliseen hätään. Olisi houkuttelevaa sulkea silmämme ja ajatuksemme kumiveneiltä, joissa sotaa ja terroria pakenevat ihmiset pyrkivät Eurooppaan, Välimereen hukkuvilta ihmisiltä ja Eurooppaan saapumisensa jälkeen kadonneilta tuhansilta lapsilta.
Pakolaisten vastaanotto on ollut kuuma puheenaihe ennenkin. Kun juutalaiset, ja monet muutkin, pakenivat natsivallan jaloista 1930- ja 40-luvuilla, vastaanotto ei useinkaan ollut lämmin. Suomeen tuli juutalaispakolaisia noin 500. Suurin osa jatkoi matkaansa, tai lähetettiin, muihin maihin. Suomen hallitus halusi siirtä heitä muun muassa Ruotsiin. Vuonna 1938 noin 60 juutalaispakolaista kuljettaneelta m/s Ariadnelta evättiin pääsy Suomeen. Vastuun tästä kantoi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen. Myös Yhdysvalloissa juutalaispakolaisten vastaanottoa rajoittivat tiukat kiintiöt, antisemitismin lisäksi. Vastaanotto muuttui avoimemmaksi vasta presidentti Rooseveltin aikana 1944.
2010-luvun Anne Frankin päiväkirjan voi kirjoittaa Eurooppaan Välimeren yli pakeneva lapsi. Se, edustaako Eurooppa oikeasti julistamiaan ihanteita, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa, mitataan siinä miten vastaanotamme hänet ja hänen kohtalotoverinsa. On hyvin huolestuttavaan että osa suomalaisista ja eurooppalaisista on alkanut puhua turvapaikanhakijoista ja muslimeista kovin samantapaiseen sävyyn kuin natsit puhuivat aikoinaan juutalaisista.
Annammeko vihankylvön laajeta ja pahentua, annammeko sen kärjistyä väkivallaksi? Vai pystymmekö kohtaamaan ihmiset ihmisinä ja antamaan tulijoille mahdollisuuden oppia, tehdä työtä ja osallistua yhteiskunnan rakentamiseen?
Siitä meidät, 2010-luvun eurooppalaiset tulevaisuudessa muistetaan.
Julkaistu Vihreässä blogissa 9.5.2016