Tänään äitini täyttäisi 100 vuotta, jos olisi vielä elossa. Saat arvata, kumpi kuvan henkilöistä hän on.

Olin ajatellut että me hänen jälkeläisensä kokoontuisimme merkkipäivää juhlistamaan, mutta toisin kävi.

Signe Maija Liisan eli Maijan vanhemmat tapasivat Amerikkaan matkalla olevassa laivassa. Signe Salminen oli laivan kokki, Paul Fredriksson merimies. Kuulemma laivan kapteenikin iski silmänsä kauniiseen Signeen, mutta tämä valitsi Paulin, äitini ja enoni ja heidän jälkeläistensä onneksi.

Nuoripari teki töitä ja tienasi jonkin aikaa New Yorkissa, mutta kun Signe alkoi odottaa vauvaa, he päättivät palata Paulin kotikaupunkiin Raumalle. Oli kuulemma hilkulla, että äitini ei syntynyt laivassa.

Vaari kertoi myöhemmin kirjeessä minulle, että pikku Maija saattoi välillä innostua jostain niin että eksyi ja katosi. Kerran Paulia tultiin hakemaan työmaalta, kun Maija oli taas kateissa. Lasta etsittiin joka puolelta ja lopulta hän löytyi viljapellosta, johon oli jäänyt ihailemaan kaunista kukkaa.

1930-luvulla, ehkä laman takia, Paul matkusti taas rapakon taa, tällä kertaa Kanadaan. Jonkin ajan kuluttua Signe seurasi perässä. Lapset Maija ja Pentti lähetettiin Pöytyälle Signen sukulaisten hoiviin. En tiedä, montako vuotta meni ennenkuin lapsetkin matkustivat vanhempiensa luo Sudburyyn, jossa Paul oli suomenkielisen työväenlehden toimittajana.
1930-luvun lopulla Maija palasi Suomeen. Hän kertoi halunneensa käydä koulunsa loppuun Suomessa. En tiedä, onko se koko totuus. Signen sisko oli naimisissa jämsäläisen kauppiaan kanssa ja samassa huushollissa asui myös Signen äiti eli Maijan mummu Maria. Maija meni heidän luokseen asumaan.
Myöhemmin äitini ystävä Vappu kertoi, että kun pitkä ja hoikka Maija tuli Jämsän yhteiskouluun leveälierinen hattu päässään, hän ”oli kuin toista rotua”.

Luokan pojat antoivat Osmo Hassin tehtäväksi toivottaa uuden oppilaan tervetulleeksi – pesemällä hänen naamansa lumella.
Näin äitini ja isäni osuivat samalle koululuokalle. He eivät kuitenkaan vielä vuosiin katselleet toisiaan ”sillä silmällä”. Tiettyä yhteistyötä kuitenkin oli. Äidillä oli hyvä kielipää. Hän istui luokassa peräkkäin isäni Yrjö-veljen kanssa. Aina kielten kokeissa Maija tarkisti Yrjön koepaperin ja korjasi virheet. Vastineeksi Yrjö antoi Maijalle matematiikan tehtävien ratkaisut. Myöhemmin isä kertoi, että hän oli antanut matikan ratkaisut Yrjölle. (Tähän on huomautettava, että Osmo ja Yrjö ovat kertoneet omille lapsilleen erilaiset versiot lapsuutensa ja nuoruutensa seikkailuista.)
En tiedä, olisiko Maija koskaan palannut Kanadasta Suomeen jos olisi tiennyt, että kohta syttyy sota. Talvisodan aikana hän ilmoittautui ilmavalvontalotaksi ja paleli monet kerrat pakkasessa kiikaroimassa, näkyykö vihollisen koneita.

Kun jatkosota syttyi, isäni lähti vapaaehtoisena rintamalle tykistöpatteristoon, joka koostui pääasiassa jämsäläisistä miehistä. Seuraavana keväänä vanhempieni vuosiluokka julistettiin ylioppilaiksi, koska sodan takia ylioppilaskokeita ei kyetty järjestämään.
Maijalla ei ollut varaa mennä yliopistoon. Hän opiskeli sairaanhoitajaksi ja siinä työssä oppi inhoamaan sotaa. Joskus hän puhui siitä, miten helpolla ihmisen saa rikki ja miten iso työ sen jälkeen tätä on saada korjattua edes jotenkuten.
Helmikuussa 1944 Helsingin suurten pommitusten aikaan Maija sattui olemaan työvuorossa Marian sairaalassa kaikkien kolmen pommitusaallon aikana. Kuulemma aina ensin menivät sähköt, sitten ikkunat ja vesi. Ambulanssimiehet kantoivat haavoittuneita sisään. Samat hoitajat tekivät monta vuoroa peräkkäin, koska pommitusten jatkuessa vuoroa ei voitu vaihtaa.
Sodan loputtua Osmo Hassikin tuli Helsinkiin, opiskelemaan Polille eli teknilliseen korkeakouluun, joka siihen aikaan oli Hietalahden torin laidassa. Osmo tapaili monia tyttöjä. Hän oli jo aikeissa kosia erästä Riittaa. Itse asiassa Osmon ja Riitan äidit olivat sopineet, että näistä kahdesta tulee pari. Mutta juuri sinä iltana, kun Osmo oli ajatellut kosia Riittaa, tämä tekikin oharit. Osmo päätti lykätä kosintasuunnitelmaa.

Maija lähti Kööpenhaminaan töihin. Hän väitti oppineensa tanskaa niin hyvin, että osasi sairaalassa tulkata kööpenhaminalaisten hoitajien ja jyllantilaisten potilaiden välillä, jotka eivät ymmärtäneet toistensa murretta.
Osmo huomasi kaipaavansa Maijaa. Kun tämä palasi Kööpenhaminasta, he alkoivat seurustella tiiviimmin. Kun Osmo ja hänen Yrjö-veljensä julkistivat kihlauksensa yhteisellä, sukulaisille lähetetyllä kortilla, Riitan äiti kuulemma oli soittanut Osmon äidille ja haukkunut tämän lupauksen rikkomisesta.
Osmon äiti, Maija Hassi, vierasti ajatusta, että olisi toinenkin Maija Hassi. Niinpä äitini alkoi naimisiin mentyään käyttää yhdysnimeä Maija-Liisa.

Naimisiin vanhempani menivät kesällä 1948, suunnilleen kai siinä vaiheessa, kun isä teki diplomityötään. Heidän ensimmäinen asuntonsa oli alivuokralaishuone Tullinpuomin talossa. Kun synnyin kesällä 1951, he olivat jo onnistuneet saamaan asunnon aravatalosta Lauttasaaresta.

Kone-yhtiössä töissä ollut isäni pyysi Heikki Herliniltä palkankorotusta, kun tuli yksi suu lisää ruokittavaksi. Herlin ei suostunut ja isäni hankki työpaikan Maijan kotikaupungista, Rauma-Repolan eli ”Reppulan” tehtaalta.
Raumalla syntyi veljeni Ville.
Rauman vuodet äiti oli kotiäitinä, mutta sairaanhoitajana huolehti tarkkaan siitä, että me lapset saimme kaikki mahdolliset vitamiinit sun muut. Kun elokuussa tehtiin mustaherukkamehua, myös Mehu-Maijaan jäänyt marjasössö puristettiin sosemyllyn läpi ja siitä tehtiin marjapuuroa. Kuulemma olin kerran lusikoinut tällaista puuroa, ja ilmeisesti se maistui suussani liian väkevältä, koska olin katsahtanut äitiini epäluuloisesti ja kysynyt: ”Onko tässä Bladania?” Juuri niihin aikoihin uutisissa kohistiin tapauksesta, jossa joku oli myrkyttänyt jonkun hyönteismyrkyllä nimeltä Bladan.

Isä ei pitänyt Rauma-Repolan yrityskulttuurista, joka hänen mielestään oli täynnä petkutusta. Käytyään tehtaalla äiti alkoi pitää sitä vaarallisena työpaikkana. Niinpä isä haki ja sai lehtorin viran Tampereen teknillisestä opistosta.

Perheelle ei heti järjestynyt asuntoa Tampereelta ja äiti pääsi kansakoulunopettajaksi Jämsän Turkinkylälle. Äiti ja me lapset asuimme koululla. Se oli lapsuuteni hauskin vuosi, vapauden vuosi. Äiti oli aamupäivät opettamassa, 5-vuotias minä ja loppusyksyllä 4 vuotta täyttänyt veljeni päätimme joka aamu, mitä tänään teemme, leikimmekö kotona vai menemmekö kylään johonkin kylän taloista, esimerkiksi etsimään kanojen kätköpaikoista munia tai pellolle mukaan perunannostoon.

Se oli köyhää aikaa. Äiti kertoi, että yksi poikaoppilas piti aina sisälläkin päällään ulkopalttoota. Kun poika piti takkia voimistelutunnillakin, äiti kysyi, eikö hän voisi edes voimistelun ajaksi riisua takin. ”Kun mulla ei ole mitään tämän alla”, poika oli vastannut.
Kun muutimme Tampereelle, äiti halusi korjata sen, ettei hänellä aikaisemmin ollut mahdollisuutta yliopisto-opintoihin. Hän pääsi opiskelijaksi Yhteiskunnalliseen korkeakouluun, josta myöhemmin tuli Tampereen yliopisto. Me lapset pääsimme puolipäivätarhaan Kalevan lastentaloon. Olikohan se seuraava kesä, jonka ajan äiti oli suurimmaksi osaksi poissa, kesäyliopistossa opiskelemassa. Aina, kun hän tuli käymään mökillemme Jämsään, hänellä oli hiukan huulipunaa ja hän tuoksui hajuvedeltä.
Vuonna 1965 Tampereen yliopisto järjesti ensimmäisen maisteri- ja tohtoripromootion ja äitini oli uusien maisterien joukossa. Yli 40 vuotiaana maisterin tutkinnon suorittanut äiti-ihminen oli jonkinmoinen harvinaisuus ja meille kotiin tuli oikein toimittaja äitiä haastattelemaan, naistenlehdestä nimeltä Viuhka.

Tampereen entisessä yleisessä sairaalassa alkoi toimia Pirkanmaan sairaanhoito-oppilaitos. Se oli Suomessa ensimmäinen paikka, joka koulutti miehiäkin sairaanhoitajiksi. Äiti pääsi sinne opettajaksi. Hän opetti siellä ainakin sisätauteja, iho- ja sukupuolitauteja sekä sosiologiaa. Niin kauan kuin asuimme Kissanmaalla äiti kulki töihin keltaisella Jopolla, paitsi talvisin. Useana keväänä hän aloitti koulun pyöräilykauden. Kun hän oli tullut koululle pyörällä, seuraavana päivänä koulun pihalla oli pyöriä monta. Viimeiset työvuotensa äiti oli koulun rehtori.
Äidin perhe Kanadassa tuli meille lapsille tutuksi vain kirjeiden ja valokuvien ja 50-luvun joulupakettien myötä.

Omaa äitiään Maija ei nähnyt enää koskaan sen jälkeen kun oli palannut Kanadasta Suomeen. Signe kuoli 1950-luvulla ”halvaukseen” eli siis kai aivoverenvuotoon tai aivoveritulppaan. Tämä tiedotettiin äidilleni sähkeellä, joka lennättimestä luettiin hänelle puhelimessa.
Isänsä ja veljensä äiti tapasi kertaalleen 1960-luvulla. Silloin lentäminen oli vielä harvinaista, mutta äiti lähti kuitenkin Kanadaan tapaamaan isäänsä sekä veljeään ja tämän perhettä. Saatoimme äidin lentokentälle. Hän nousi pieneen potkurikoneeseen, joka teki välilaskun Reykjavikissa ja jatkoi sieltä New Yorkiin, josta äiti jatkoi bussilla Torontoon. Toronton meiningistä äiti raportoi muun muassa, että siellä kaikki pitivät shortseja, myös Pentti-enoni vaimo Maire, joka odotti viimeisillään kolmatta lastaan.

Kanadan ajan perua äitini puhui ja luki englantia sujuvasti. Hän ylipäänsä luki paljon ja nopeasti. Kesämökillä hänellä oli aina pino englanninkielisiä dekkareita sänkynsä vieressä.
Erityisen hauska ohjelmanumero oli, jos äiti innostui lukemaan ääneen Nortamon Raumlaissi jaarituksi. Raumalla kasvaneena hän osasi lukea rauman giältä oikein.
Sekä äidin että hänen veljensä kohtaloksi koitui lapsuudessa sairastetun kuumetaudin, ehkä lavantaudin, en ole aivan varma, jälkitautina saatu läppävika. Pentti-enoni oli kolme vuotta äitiäni nuorempi ja hän sai läppävian pahempana, hän oli kuollessaan vasta vähän yli 40-vuotias.

Äidilleni lääkäri sanoi 2000-luvun alussa, että sydänläppä vetelee viimeisiään. Äiti sai valita, antaako olla ja odottaako, milloin se läppä hajoaa, vai yritetäänkö leikata, vaikka siinä on riskinsä. Äiti valitsi leikkauksen. Siitä hän ei koskaan toipunut. Kuollessaan hän oli kolmea viikkoa vailla 79-vuotias.