“Tässä työssä auttaa, että on pienenä ihaillut Peppi Pitkätossua.”

Oderin rannalla

Frankfurt an der Oder on, kuten nimikin kertoo, Oder-joen rannalla, eli Saksan ja Puolan rajalla. Vihreiden ”kesäyliopisto” on oikean yliopiston tiloissa. Tässä kaupungissa on saksalais-puolalaiseen yhteistyöhön perustuva yliopisto, jonka pääteema on yhteistyö entisen rautaesiripun molemmin puolin. Yliopiston kampukselta näkee joen yli Puolaan.

Olen näköjään tuonut huonot ilmat Suomesta tullessani. Täälläkin satoi aamulla, on yhtä kylmää kuin Suomessa oli lähtiessä. Aamu oli kuitenkin siinä mielessä aurinkoinen, että tapasimme paikallisen aurinkoenergiayrityksen edustajan. Vielä aamulla luulin, että olemme lähdössä ekskursiolle yritykseen ja tehtaalle, mutta bussin lähtöpaikalla ilmoitettiin että ilmoittautuneiden suuren määrän vuoksi firma päätti että heidän edustajansa tulee yliopistolle. Tehdasvierailun sijasta saimme siis powerpoint-esityksen, mikä oli vähän tylsää. Sisältö oli kuitenkin mielenkiintoinen, muutamia poimintoja:

Maapallolle tuleva auringon säteilyenergia on noin 3700 kertaa isompi kuin ihmiskunnan nykyinen tekninen energiankulutus. Saksassa aurinkosähköpaneeleita asennettiin viime vuonna 1554 miljoonan euron edestä. Vuonna 2002 luku oli 96 milj. euroa, vuosi kasvu on ollut luokkaa 20-100 %. 2010 ennuste on noin 2600 milj. euroa. EU:ssa tämä ala työllistää nyt yhteensä noin 75 000 henkeä, joista Saksassa 40 000 ja Espanjassa 23 000. Italian luku on 1 700 ja Ranskan 2 100.

Tämän firman, nimeltään Odersun, tuotteiden pointti on se, että kyse ei ole lasille tehdyistä aurinkokennoista, vaan valosähköinen materiaali pannaan kuparinauhan pintaan. Tehtaan tuote ovat valosähköisellä materiaalilla päällystetyt kuparinauhakelat, jotka ovat itse asiassa pitkiä yhtenäisiä aurinkokennoja. Firma kehittää teknologiaansa täällä Frankfurt an der Oderissa. Firman rahoittajat ovat kaikki muista maista, Britanniasta, Ranskasta, USA:sta, Kiinasta. Kuparinauhan avulla paneeleista saa räätälöityjä virityksiä, vaikka kasseja, joiden pinnassa on pienet kännykkälaturit. Kuparinauhalla voi päällystää seiniä, kattoja ja sen sellaista, ja aurinkopaneelipinnat voivat olla ihan halutun muotoisia. Paneelien mitat eivät siis sanele arkkitehtuuria, vaan paneelit voivat sopeutua arkkitehtuuriin. Firman tavoite on se, että aurinkopaneeleista ajan mittaan tulee normaali osa rakennusten kattoa ja julkisivua. Tähän mennessä näkyvin projekti on ollut Pekingin olympiapuiston parkkitalot, joissa oli tällaiset katot.

Olin mukana myös ”Global financial (dis)order” seminaarissa. Muutamia pointteja puhujien esityksistä:

Ennen vanhaan pankit rahoittivat pitkän aikavälin investointeja, mutta nyt eletään ”osakkeenomistajakapitalismin” aikaa (jolloin siis osakkeiden lyhyen aikavälin arvonnousu on pääasia). Toisaalta kuplat ja syklit ovat aina olleet osa kapitalismia. Kun nousukaudella omistusten arvo kasvaa, lainaa saa enemmän ja helpommalla, ja omaisuudesta pystyy maksamaan korkeampia hintoja.

Kyseessä on kollektiivinen epäonnistuminen. Nykyiseen rahoituskriisiin ovat vaikuttaneet erinäiset finanssijärjestelmään rakennetut porsaanreiät. Esimerkiksi Saksassa on “varjopankkien” järjestelmä, osa pankkitoiminnasta on ulkoistettu esimerkiksi Dubliniin. Nämä varjopankit ovat harjoittaneet sellaista liiketoimintaa, jotka oman maan pankkilainsäädäntö kieltää. Tämä toiminta kuitenkin vaikutti myös kotimarkkinoihin. Oli kuin olisi rakennettu aitoja suojaamaan kulkijaa vihaiselta koiralta, mutta jätetty portti auki. Sitä tarkoittivat varjopankit Irlannissa.

Luottoluokituslaitokset (jotka ovat kaikki amerikkalaisia) epäonnistuivat täydellisesti varoittamisessa ja kriisin ennakoinnissa. Usein valvontaelimet ovat viimeiset, jotka tajuavat mitä oikein on tapahtumassa. Pitäisi analysoida, missä määrin oli kyse siitä että valvojat eivät havainneet tai eivät halunneet havaita. Sveitsin raportointilaitos analysoi tapahtumat. Kaikki työkalut olivat olemassa. He esittivät suosituksia, mutta pankkien johto vähätteli neuvoja, koska näytti taloudellisesti kannattavalta toimia juuri päinvastoin. Poliittisesti on aina hyvin vaikeaa päättää, milloin on se hetki jolloin lain mahdollistamien varotoimien pitää laueta.

Puhujat vaativat, että ”varjopankkien” operaatiot pitää tehdä mahdottomiksi ja että luottojohdannaisia pitäisi saada voida myydä vain virallisilla futuurimarkkinoilla, ei tiskin alta. Kansainvälisesti pitäisi kehittää Saksan luottorekisterin kaltainen järjestelmä, josta pystyy suoraan näkemään, missä lainanannon riskipesäkkeet ovat. Riskiluokituslaitoksilta pitäisi vaatia julkista toimilupaa, jollaisen voisi myöntää vaikka keskuspankki.

Keskustelussa joku toi esille, että viimeisten 25 vuoden aikana Euroopassa on vain dereguloitu finanssimarkkinoita, eli siis purettu säätelyä. Siitä on seurannut liiallista likviditeettiä, mikä on johtanut hintakupliin. Toinen totesi että lainsäädännön porsaanreikiä ei tehty vahingossa. Yksi Europarlamentin vihreän ryhmän työntekijöistä totesi sen meille parlamenttia sisältä käsin tunteville päivänselvän asian, että parlamenttiin kohdistuu hyvin voimakas lobbauspaine, ja se koskee myös pankkisektoria. Yksi kommentoijista tokaisi, että nykyinen lyhyen jänteen voittojen tavoittelu voi lopulta tuhota koko kapitalismin. Kuplat kehittyvät yleensä siten, että niiden alkuvaiheessa on skeptikkoja, jotka sanovat ettei tämä voi olla todellista. He tienaavat vähemmän kuin ne jotka ottavat riskejä, minkä seurauksena firmoissa vaihdetaan varovaiset sijoittajat ja muun riskinottajiin.

Iltapäivällä kävin kävelyllä Oderin saaressa, joka on joessa yliopiston kohdalla. Siellä oli upeita isoja tammia ja pyökkejä.

Illalla oli paneelikeskustelu Euroopan tulevaisuudesta. Parhaiten siitä jäi mieleeni ranskalaisen Sylvie Goulardin toteamus, että Ranskassa suurin osa ihmisistä ei ole koskaan tavannut ketään uusista jäsenmaista, mikä on eri tilanne kuin useimmissa EU:n vanhoissa jäsenmaissa. Berliinistä on junalla tunnin matka Puolaan. Italiasta pääsee yhtä nopeasti Sloveniaan ja Itävallasta Tshekkiin ja Slovakiaan. Euroopassa tarvitaan enemmän ihmiskontakteja. Vaikka kuinka kauan on puhuttu kansalaisten Euroopasta, silti oikeasti EU:ssa harjoitetaan pääasiassa diplomatiaa.

Saksalainen toimittaja Claus Leggewie totesi, että Euroopassa on kolme ryhmää, joihin suhtaudutaan “vieraina” tai ”toisina”, muslimit, ukrainalaiset, amerikkalaiset. Euroopan pitäisi luoda järkevä suhde USA:an, eihän EU:ta ole perustettu USA:a vastaan. Elämme aikaa, jolloin tunnemme Venäjän neoimperialistisen paineen. Turkin jäsenyyden ratkaisee loppujen lopuksi Turkki itse. Eurooppalainen yhteiskunta olisi voinut tehdä paljon enemmän integroidakseen maltilliset muslimit. Leggewie puhui myös ilmastopolitiikasta ja totesi, että sen onnistumisen ratkaisee loppujen lopuksi käsitys hyvästä elämästä.

Frankfurt an der Oderin yliopiston rehtori Gesine Schwan totesi, että EU tarvitsee visioita, mutta yleensä teknokraateilla ei ole taipumusta visioiden luomiseen. Minusta tämä oli hyvä pointti. Varsinkin Suomessa virkamiehillä on ihan liikaa valtaa, ja politiikka on tosi visiotonta.

Puolalainen Adam Krzeminski totesi, että ei ole olemassa eurooppalaista julkisuutta, media on edelleen kaikki kansallista. Silti on debatteja jotka saavuttavat kaikki EU-maat, kuten kalastus, energia, venäjä. Syksyllä eri EU-maiden valtionpäämiehet väänsivät oikeasti Venäjän suhteen samaan suuntaan. Puolan Kaszynski-veljekset vastustivat vielä 2005 EU:n yhteistä energiapolitiikkaa. Nyt he kannattavat sitä, koska ovat tajunneet, että EU tarvitsee yhteisen energiapolitiikan, jotta sillä voi olla yhteinen Venäjä-politiikka. Puolan Solidaarisuus-liike 80-luvulla oli siksi tärkeä, että se ei jatkanut eurooppalaista kapinoinnin perinnettä, v
aan perustui väkivallattomaan vastarintaan. Leggewie totesi, että eri EU-maissa puhutaan usein samoista asioista, mutta kukin omalla kielellään.

Sylvie Goulard totesi, että europuheessa paljon sanoja, jotka eivät tarkoita mitään. Esimerkiksi sana ”yhteinen” käsitteessä ”yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka” ei tarkoita yhtään mitään, toisin kuin esimerkiksi puhuttaessa yhteisestä maatalouspolitiikasta.