hibaby

Kansalaisaloite raiskauksen määritelmä suostumusperustaiseksi – Suostumus2018

Print PDF Email
Arvoisa puhemies! Mitä todennäköisimmin jokainen meistä tuntee raiskauksen uhreja, joiden emme kuitenkaan tiedä olevan raiskauksen uhreja. Kun olen omassa tuttavapiirissäni luottamuksellisissa tilanteissa keskustellut ystävieni kanssa, on tullut esille, että hämmästyttävän monet naiset ovat kokeneet raiskatuksi tulemisen. Suomessa tehdyn rikosuhritutkimuksen mukaan vuosittain noin 50 000 naista joutuu raiskauksen uhriksi tai seksuaalisen väkivallan uhriksi. Näistä rikoksista suurin osa ei koskaan tule poliisin tietoon. 50 000 vuodessa tarkoittaa kymmenessä vuodessa puolta miljoonaa. Näistä luvuista tosiaan voi päätellä, että jokainen meistä todennäköisesti tuntee useamman raiskatuksi tulleen ihmisen, josta emme kuitenkaan tiedä, että hänen elämässään tällainen kokemus on. 
 
Vuonna 2017 poliisi kirjasi 1 245 epäiltyä raiskausta, siis vähän enemmän kuin joka 50:nnen verrattuna siihen, kuinka paljon seksuaalisen väkivallan uhreja rikosuhritutkimuksen mukaan vuosittain tulee. Langettava tuomio annettiin 209 raiskauksesta, siis noin joka kuudennesta poliisin tietoon tulleesta tapauksesta. 
 
Haastatellut uhrit kuvailivat rikosprosesseja stressaaviksi, pelottaviksi ja leimaaviksi. Muistan kun 90-luvulla, kun olin uusi kansanedustaja, myös oli julkisuudessa tapauksia, joissa arkikäsityksen mukaan oli tapahtunut raiskaus, mutta tuomio oli sitten toisenlainen. Kuten tässä on jo todettu moneen kertaan, niin nykylaki — ja silloinenkin laki — edellyttää teon kriteeristössä väkivaltaa tai muuten tällaista selkeää pakottamista. Muistan, että 90-luvulla toisaalta sitten poliisin ohje naisille tilanteessa, jossa raiskaaja jo käy käsiksi, oli, että älä tee vastarintaa, koska voit vaarantaa itsesi vielä pahemmin. Siinähän rikoksen uhri joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen: toisaalta häntä neuvotaan, että älä tee vastarintaa, ettei kävisi vielä pahemmin, mutta toisaalta, jotta voisi todistaa, että on raiskausrikoksen uhri, niin pitäisi pystyä näyttämään toteen, että väkivaltaa on käytetty ja vastarintaa on tehty. Tämä on nyt vain yksi esimerkki uhrin näkökulmasta niistä vaikeuksista, mitä nykylainsäädäntöön liittyy. 
 
Ne, jotka ovat tutkineet näitä tapauksia, tietävät myös, että on erittäin yleistä, että raiskaustilanteessa tapahtuu niin sanottu jäätyminen, eli uhri häkeltyy tai muuten menee voimattomaksi niin, ettei edes pysty tekemään vastarintaa eikä myöskään tällaisessa tilanteessa sitten pysty näyttämään toteen sitä, että olisi tehnyt vastarintaa. Kaiken kaikkiaan uhrin ja potentiaalisen uhrin näkökulmasta nykylainsäädäntö ei vastaa sitä, mitä nähdäkseni yleinen oikeuskäsitys tällä hetkellä on. 
 
Näyttökysymyksiä on kaikissa rikoksissa. Kun oikeudessa punnitaan asioita, jokaisen rikoksen kohdalla joudutaan punnitsemaan uhrin sanan ja tekijän sanan ja erilaisten näytön asteiden välillä, ja tuomioistuimet tekevät tässä tietysti parhaansa. 
 
Haluaisin myös muistuttaa siitä, että normit muuttuvat. Ensimmäisellä eduskuntakaudellani yksi normi, joka muuttui, oli se, että avioliitossa tapahtuva raiskaus otettiin rikoslakiin. Sitä ennen, jos aviopuolison raiskasi, niin rikoslain edessä se ei ollut rikos. Se muutettiin silloin 90-luvun alkupuoliskolla, ja mielestäni nyt, yli 25 vuotta myöhemmin, on aika ottaa seuraava askel ja todeta, että lainsäädännön pitää perustua ihmisen oikeuteen koskemattomuuteen, myös seksuaaliseen koskemattomuuteen, ja että seksuaalisia tekoja voi toiselle tehdä vain toisen suostumukseen perustuen. 
 
Puhe täysistunnossa 18.9.2019