Muistokirjoitus Osmo Hassille

Print PDF Email

Isä kulta

Tulit tähän maailmaan keskelle alkukesän vihreyttä. Ruotsi liputti, oli Kustaan päivä. Lähdit tästä maailmasta kirkkaana helmikuun päivänä. Viro ja Suomi liputtivat, oli Viron tasavallan 100-vuotispäivä.

Olit alusta loppuun reipas, kekseliäs ja neuvokas. Lapsuusmuistoistasi varhaisin, jonka muistan, oli kun olit vielä pieni ja sinulle oli tullut vahinko housuun. Poimit heinänkorteen mansikoita ja ojensit marjat äidillesi ennen kuin kerroit mitä housuista löytyy. En ole varma, kuulinko tämän sinulta vai äidiltäsi.

Olit isäsi lapsista seitsemäs – ja ensimmäinen itsenäiseen Suomeen syntynyt – ja äitisi esikoinen. Jälkeesi syntyi vielä kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Vuotta nuoremman Yrjö-veljesi kanssa vilistit pitkin Hassin talon maita, peltoja ja metsiä. Opitte luonnosta paljon. Kerran hämmästytitte vieraisilla olleet kaupunkilaistytöt pyydystämällä käsin oravanpennun. Huonommin onnistui ketunmetsästys kepillä, jonka päähän oli lyöty naula ja kettukarkin käärepaperi.

Opit käsittelemään eläimiä, jo nuorena ohjastit pillastuneita hevosia. Yrjö-veljesi kanssa näitte jossain kuvastossa pienoiskiväärin. Päätitte hankkia siihen rahat. Saitte tyttö- ja poikakanin. Sinulle osui se tyttö. Katsoit oikeudeksi pitää kaninpoikien myynnistä saadut rahat, veljellesi annoit vain astutusmaksun. Mutta pian kanimarkkinat kyllästyivät ja kanikoppeja piti nikkaroida lisää. Isäsi Emil huomasi lautakasan huvenneen ja teki kanibisneksestä lopun.

Olit neljäntoista kun isäsi kuoli, nuorin veljesi oli neljän. Isäsi oli vannottanut äitisi luotsaamaan teidät nuoremman sisarussarjan oppikoulun läpi. Mummu teki sen. Hän piti ruoassa maksetun syytinkieläkkeen turvin ruokalaa ja koulukortteeria kauempana asuville Jämsän yhteiskoulun oppilaille. Siskosi joutuivat jo nuorena avustamaan ruokalanpidossa. Te pojat saitte jo nuoresta käydä loma-aikoina töissä ja maksaa asunnosta ja ruoasta äidillenne.

Olet ikäluokkaa, joka julistettiin sodan vuoksi ylioppilaiksi ilman ylioppilaskokeita. Talvi- ja jatkosodan väliaikana ilmoittauduit eversti Aarne Niemen tykistölaskijakoulutukseen ja jatkosodan alettua ilmoittauduit, vastikään 20 vuotta täytettyäsi, rintamalle Niemen patteristoon.

Sotilaskantakortissasi on pitkä lista kuuluisien taisteluiden paikkakuntia. Pahin oli Tali-Ihantalan taistelu kesällä 1944. Silloin olit hyvin vähällä päästä hengestäsi useampaankin kertaan.

Kun rauha syksyllä 1944 solmittiin ja pääsit siviiliin, olit vasta 23-vuotias. Lähdit opiskelemaan Polille, teknilliseen korkeakouluun. Olit aloittanut opinnot jo asemasodan aikana. Sovit matematiikan professorin kanssa, että hän lähettää sinulle rintamalle postissa tehtäviä. Sinä lähetit vastauskuoressa ratkaisut ja niiden mukana sata markkaa. Rahat saatuaan professori lähetti sinulle uudet tehtävät.

Heti diplomityön jälkeen pääsit Kone-yhtiön piirustuskonttoriin suunnittelemaan hissien ja nosturien sähkömoottoreita. Onnistuit ratkaisemaan visaisen pulman, joka sai Vladivostokiin sotakorvauksina toimitettujen nosturien moottorit oikuttelemaan.

Kun minä synnyin, pyysit Heikki Herliniltä lisää palkkaa. Kun tämä ei suostunut, hankit uuden työpaikan äitini kotikaupungista Raumalta, Rauma-Repolan tehtailta. Tämän jälkeen Herlin olisi kyllä nostanut palkkaasi, mutta katsoit, että sovittu mikä sovittu.

Et kuitenkaan ollut tyytyväinen Rauma-Repolan johtamistapaan ja yrityskulttuuriin, ja jo muutaman vuoden kuluttua hakeuduit lehtoriksi Tampereen teknilliseen opistoon. Niinpä me muutimme Tampereelle.

Tampereella olit perustamassa televisiokerhoa ja Suomen toista tv-kanavaa, Tampereen Tes-Visiota, jossa minä ja veljeni pari kertaa esiinnyimme. Myöhemmin sen nimi muutettiin Tamvisioksi. Sittemmin se myytiin Yleisradiolle ja siitä tuli TV2.

Kun Teknillinen korkeakoulu perusti Tampereelle sivukorkeakoulun, sinusta tuli 1960-luvun puolessa välissä sähkötekniikan vt professori. Kun virka vakinaistettiin, sinut nimettiin. Tuossa vaiheessa minä olin vasemmistolaistuva lukiolainen ja riitelimme melkein joka päivä ruokapöydässä tulisesti politiikasta. Vaikutit kuitenkin siihen, että minäkin kiinnostuin matematiikasta ja fysiikasta ja erinäisten käänteiden jälkeen lähdin Otaniemeen opiskelemaan sähkötekniikkaa.

Kun Tampereen teknillinen korkeakoulu itsenäistyi 1970-luvun puolessa välissä ja henkilökunta ja opiskelijat pääsivät ensimmäistä kertaa vaikuttamaan rehtorin vaalissa, sinut valittiin. Jäit vielä joiksikin viikoiksi sähköosastolle, joka silloin sijaitsi Satakunnankadulla, sosiaalivirastotalon kolmannessa kerroksessa, hoitamaan keskeneräisiä asioita loppuun. Hallintoviraston työntekijät odottivat sinua kärsimättömästi ja lähettivät sinulle ison kaikkien allekirjoittaman kortin ”tule jo Osmo Hervantaan”.

Yhteiskunta ja Tampere muistavat sinut ennen kaikkea Tampereen teknillisen korkeakoulun rehtorina, jota tehtävää hoidit eläkkeelle jäämiseesi asti.

Minä muistan paremmin loputtomat tarinat sinun ja Yrjö-veljesi ja leikkikaverinne Ottelinin Antin seikkailuista Hassinkylällä. Muistan Hanhiemon iloisen lippaan lorut, iltasadut joissa seikkailivat Jänis Vemmelsääri, Sika Sippurahäntä ja Kissa Kirnauskis sekä itse luomasi – tai ehkä Arvo-veljesi keksimä – rosvohahmo Korsto-Konsta, myöhemmin seitsemän veljestä Juhanista Eeroon.

Muistan taikalyhdyn, jonka teit lastenhuoneeseen ja jolla heijastimme kuvia vastapäiseen seinään. Muistan hauet, joita nostit järvestä kesämökillä Hassinkylällä niin usein, että äiti valitti kasvattavansa kohta hauen leukaluun. Muistan myös jännittävät kertomukset rintamalta. Niitä aloit kertoa vasta yli 90-vuotiaana.

Muistan myös muutaman elämänohjeen, jotka olet antanut. Pikkuasioissa ei kannata huijata, paljastumisesta aiheutuva vahinko on paljon isompi kuin huijaamisesta saatava hyöty. Uusiin ihmisiin kannattaa aluksi luottaa. Voi antaa pettää itseään kerran, joskus toisenkin, mutta ei enää kolmatta kertaa.

Olit reipas ja neuvokas pikkupoikana, sotilaana, työelämässä. Olit reipas myös äidin kuoltua, pidit yhteyttä kavereihisi Ruutiukoissa, Suomalaisessa klubissa, Rotareissa ja rappareissa ja ties missä. Kun 82-vuotiaana löysit uuden tyttöystävän, vuotta nuoremman, kihlauduit oikopäätä. Sittemmin, hänen muistisairautensa puhjettua hoidit häntä usean vuoden kotona. Kun et omaishoitajana enää jaksanut, olit hyvin tarkka siitä, että hän saa hyvän hoitopaikan.

Vielä 95-vuotispäiväsi vietimme omakotitalossasi Hervannassa. Kun muutit sotaveteraanien palvelukotiin, suhtauduit sielläkin reippaasti ja avoimesti sekä talon tapoihin että ihmisiin.

Lukemattomia kertoja olemme olleet eri mieltä. Olemme riidellessä huutaneet ja minä olen paiskonut ovia niin että rappaus ovenpielessä oikeasti rapisi. Mutta aina tiesin, että välität.

Juttujasi kuunnellessa olen monta kertaa ajatellut, että tämä on jo kuultu. Mutta tuntuu tosi surulliselta tietää, että en enää koskaan kuule näitä tarinoita sinun kertomanasi.

Missä lienetkin, ole rauhassa! Kiitos elämästä isä!