Ihminen tarvitsee juuret, kulttuuriympäristö tekee ne näkyviksi

Print PDF Email

Sadun puhe Adoptoi monumentti-seminaarissa Vapriikkissa 9.9.2016

”Ihminen ei omista luomakuntaa – paikka jossa seisot on pyhää maata.” Näin sanoi piispa Seppo Häkkinen äskettäin kirkon ympäristöpäivillä.

Entä kulttuuriympäristö, onko se pyhää? Vai voiko omistaja tehdä sille mitä haluaa? Omistaako yksi sukupolvi – se joka elää ja on vallassa juuri nyt – kulttuuriympäristön?

Erilaisilla kulttuureilla on hyvin erilaisia käsityksiä siitä voiko maata ylipäänsä omistaa ja jos voi, niin kuka ja miten. Useimmat alkuperäiskansat eivät tunne sitä, että yksityinen ihminen, perhe tai suku omistaisi maa-alueen. Sen sijaan yhteisöillä on alueisiin käyttöoikeus.

Tästä on muodostunut ongelma monille alkuperäiskansoille, Amerikasta Lappiin ja Siperiaan eurooppalaiset maahanmuuttajat ovat tulkinneet ei kenenkään maaksi sellaiset alueet, jotka eivät ole ennestään kenenkään yksityisomaisuutta. Olen Siperiassa tavannut hanteja ja manseja, jotka kertovat etteivät venäläiset öljynporaajat piittaa edes heidän pyhistä paikoistaan. 25 vuotta sitten kävin Kanadan British Columbiassa metsässä, jota Haisla-kansa piti pyhänä alueenaan ja jonka suomalaisten puoliksi omistama paperiteollisuusyhtiö aikoi hakata.

Lapissa kysymys saamelaisten oikeudesta maahan kotiseutualueellaan on edelleen ratkaisematta.

Nykyisessä Suomessa, ja suurimmassa osassa maailman valtioita maan ja tonttien yksityistä omistusoikeutta pidetään selviönä. Mutta siitä käydään jatkuvaa rajanvetoa, mihin kaikkeen tontin tai tilan omistajan oikeudet ulottuvat. Omistaako hän yhteisen maiseman, olipa maisema sitten peltoa, metsää tai rakennuksia, joilla on kulttuurihistoriallinen arvo? Niissäkin maissa, joissa maan yksityisomistusta pidetään selviönä, on hyvin erilaisia käsityksiä ja lakeja siitä, mitä kaikkea omistusoikeus sisältää, esimerkiksi kuinka syvälle maan alle tontin omistusoikeus ulottuu.

Myös Tampereen kaupunginvaltuustossa ja uskoakseni kaikissa kaupungin- ja kunnanvaltuustoissa käydään kiistaa tontin omistajan oikeuksien suhteesta kulttuuriympäristöön. Parhaillaan tätä keskustelua käydään Tampereella Kissanmaan kaavasta, puolisen vuotta aikaisemmin Pispalan kaavasta.

Yksi näyttävimmistä tamperelaisista kiistoista käytiin vuonna 1989 ja se koski niin sanottua Kanta-Tampellan aluetta – juuri tätä aluetta jolla Vapriikki-museo on. Silloinen tontin omistaja Oy Tampella Ab halusi kaavoitussopimuksen, joka olisi kolminkertaistanut alueen rakennusoikeuden verrattuna senhetkiseen rakennusmassaan. Tätä vastustamaan syntyi laaja kansalaisliike. Alueen nykyinen kaava on parempi kuin me niin sanotun Tampella-liikkeen aktiivit silloin 27 vuotta sitten uskalsimme haaveilla.

Kansalaisliikkeitä kulttuuriympäristöjen säilyttämisen puolesta voi niitäkin pitää eräänlaisena monumentin adoptoijina.

Käsitykset vaihtelevat myös siitä, millainen paikka, rakennus ja maisema on arvokas. Vuoden 1989 Tampella-kiistan aikoihin arkkitehtiprofessori Kai Wartiainen kertoi, että Egyptin muinaisissa temppeleissä näkivät historiallista arvoa vasta Napoleonin sotilaat. Napoleonin sotaretkellä oli mukana arkkitehtejä, jotka ryhtyivät piirtämään temppeleistä kuvia. Nythän tuhansia vuosia vanhat monumentit ovat Egyptin keskeisiä matkailuvaltteja. Mutta Napoleonin sotiin asti asti paikalliset maanviljelijät olivat polttaneet temppelien kalkkikiveä lannoitteeksi pelloilleen. He siis näkivät temppeleissä vain maanparannusaineen. Wartiainen vertasi tähän sitä, että me näkisimme kulttuurihistoriallisesti merkittävien alueiden arvon vain rakennusoikeusneliömetrien kautta.

Muutamaa vuotta myöhemmin Tammerkosken maisema Satakunnan sillalta pohjoiseen katsottuna tuli 20 markan seteliin. Arvatkaa, olimmeko me ylpeitä, me jotka olimme kampanjoineet tuon maiseman säilyttämisen puolesta. Ja arvatkaa, harmittiko kun markkaseteleistä luovuttiin.

Tampereella kuuluisa tapaus on Raatihuoneen säästyminen purkamiselta yhdellä äänellä. Viereen 1960-luvulla rakennettu talo oli käynnistänyt Raatihuoneen perustusten puupaalujen lahoamisen. Koska Raatihuone alkoi vajota, sitä esitettiin purettavaksi 1970-luvulla. Purku kaatui valtuustossa yhdellä äänellä.

Olen esitellyt Tampereella käyneille ulkomaalaisille vierailleni Raatihuoneen ja kertonut, että vuonna 1905 tämän talon parvekkeelta luettiin niin sanottu punainen julistus, jossa vaadittiin eduskuntauudistusta ja äänioikeutta kaikille täysi-ikäisille suomalaisille miehille ja naisille. Vieraat ovat vaikuttuneita, kun kerron, että tuloksena oli silloisessa maailmassa hyvin radikaali parlamenttiuudistus ja se, että Suomen eduskuntaan valittiin maailman ensimmäiset naiskansanedustajat. Sähköinsinöörinä olen ylpeä siitä, että Finlaysonin tehdassali oli Euroopan ensimmäisiä paikkoja, johon tuli sähkövalo.

Tampereen Pispalaa pidetään nyt yhtenä keskeisistä suomalaisista kulttuurimaisemista. Omassa nuoruudessani Pispalaa pidettiin huonomaineisena, tappelijoiden ja pimeän viinan myyjien pesänä, jonne ns kunnon ihminen ei juuri jalallaan astunut. 1960-luvun kaupunginisät halusivat eroon työväestön rakentamista Pispalan puutaloista, joita Lauri Viita kutsui ”Luojan palikkaleikiksi”. 1960- ja 70-lukujen vaihteessa tamperelaiset opiskelijat, ennen muuta yhteiskuntatieteiden ja arkkitehtuurin opiskelijat löysivät Pispalan rapistuneen mutta kauniin miljöön ja sen halvat vuokra-asunnot, jotka oli varustettu kaikilla epämukavuuksilla. Opiskelijat liittoutuivat vanhojen työväenluokkaisten pispalalaisten kanssa puolustamaan aluetta. Väännön tulos oli asemakaava, joka mahdollisti säilyttämisen mutta ei velvoittanut siihen eikä kovin hyvin kannustanutkaan. Vasta viime helmikuussa Tampereen valtuustossa hyväksyttiin kaava, joka paremmin suojelee alueen rakennetun kulttuuriperinnön.

Omatkin käsitykseni ovat muuttuneet. Kun 1970-luvun alussa aloitin Helsingin yliopistossa ja Otaniemessä opinnot, pidin likaista ja rähjääntynyttä Lasipalatsia rumana. Tokaisin yhdelle arkkitehtiopiskelijatuttavalleni toivovani, että se puretaan ennenkuin sitä aletaan pitää arvokkaana. Arkkitehtiopiskelija katsoi minua järkyttyneenä ja sanoi: ”Mutta Lasipalatsihan on funkkiksen helmiä.” Tunnustan hänen olleen oikeassa.

Käsitykset kulttuuriympäristöstä voivat olla hyvin erilaisia. Saamen kielen opettajalta Outi Länsmanilta olen oppinut, ettei saamen kielissä ei ole sanaa ”erämaa”. Saamelaisille Lapin tunturitkin ovat kulttuurimaisemaa. Outi Länsman kertoi, että ympäristö, jonka saamelaiskultuurin ulkopuolinen näkee koskemattoma erämaana, on itseasiassa saamelaisten kultuurimaisemaa/-ympäristöä. Siellä on aina kuljettu ja eri paikkohin liittyy paljon kertomuksia ja tarinoita. Myös paikannimet kertovat paikoista ja mihin niitä on käytetty.

Kysyin facebookissa, mitä kulttuurimaisema merkitsee ja millaiset kulttuurimaisemat ovat tärkeitä. Sain hienoja vastauksia, muun muassa nämä: Rakennetun ympäristön kerrostumiin tallentuva kollektiivinen muisti: materiaalit, saumakohdat, työtavat, käyttötarkoitukset, suhde julkiseen tilaan, sosiaalisen hierarkian merkit, käytön ja kulumisen jäljet. Miljöö ilman muistia on kuollut. (Kaarin Taipale)/ Sellaiset, joissa sä selvästi tunnet, miten itse liityt osaksi ketjua menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Täällä on eläneet ja toimineet monet monet ihmiset ennen mua, nyt mä ja aikalaiseni, ja sama jatkuu meidän jälkeemme. Paikkana: suuri osa Turkua ja Varsinais-Suomea. Tampereelta Pispala. (Katri Sarlund) / Ilman kulttuurimaisemaa on kuin asuisi ikkunattomassa talossa. (Jukka Ilmonen)/ Kulttuuriympäristö on valtaisan kysymysmäärän ja uteliaisuuden nostattava paikka tai alue. (Olli J Ojanen)/ Muistoja, muistia, perspektiiviä, jatkuvuutta, historian ymmärrystä, mahdollisuutta kuvitella tarinoita, esteettistä kokemusta. (Ulla-Leena Alppi)/ Vanhat kulttuuriympäristöt jotka eivät suuresti muutu yhden ihmissukupolven aikana.  Niistä muotoutuvat ihmisen sisäiset juuret, joita millään uudella ja tehokkaalla ei voi korvata. (Mauri Palonen)

Asutussa maisemassa on tärkeää sen näkyminen, että täällä on eletty jo ennen meitä. Yksi mieleenjäävimmistä kokemuksistani tässä suhteessa on Rooma, jonka katukuvassa on näkyvissä ainakin 2000 vuotta historiaa.

Itselleen merkittävistä kulttuuriympäristöistä facebook-kaverini mainitsivat esimerkiksi nämä: Turun linnan ympäristö, vanhat tehdasrakennukset ja niissä viipyvä työn jälki, Etelä-Pohjanmaan ”laakeat aakeat” eli peltoaukeat eri vuodenaikojen väreissä, harmaat hirsiset ladot, Katajanokan Luotsikatu, Suomussalmen Kalmosärkkä, jossa asuttiin jo kivikaudella, vanhat kiemurtelevat kylätiet, Pispala, Suomenlinna, paikka jossa on ollut suojeluskunnan ampumarata ja peltojen keskellä kulkee Jussinoja, 1920-luvulla rakennettu kansakoulu, hiekkaranta, jota meri muokkaa ja muovaa joka vuosi, Högforsin valimo, tuhansia vuosia vanhat pirunpellot metsässä, Tampereen koskimiljöö, Turun käsityöläismuseo, Tampereen Tavara-asema, Finlayson, Tuomiokirkko, Petsamo ja Hipposkylä, monet tehtaat ja työväen asunnot, ratapihan tuoksu, paikat joissa vanha ja uusi lyövät kättä, kuten vaikka Helsingin Teurastamon alue, Malmin lentokenttä, vuosisatoja viljelty pelto, kaikki vanhat kaupunginosat, kylät ja tilat, joissa on säilytetty taidolla ja kauniisti tehtyä rakennuskantaa ennen 1950 rakennettua erityisesti, talvimaisema tunturissa, tietyt afrikkalaiset slummit.

Moni mainitsi perinteisen maatalouden biotoopit, kuten laidunniityt. Yksi vastaaja muistutti siitä, että niittykasvillisuus on jäänne jääkauden mammuttiaroista. Moni valitti ennen avoimien maisemien pusikoitumista. Yksi vastaus kuului näin: Minun sieluani  ja silmääni miellyttää rakennettu ympäristö, jos se on rakennettu luontoa kunnioittaen, luonnon ehdoilla ja siihen sopeutuen. Sillä tavoin ennen rakennettiin ja se tapa tuntuu omimmalta, turvalliseltakin. (Lea Kaulanen) Luontoa korosti moni: Siellä missä ihmiset elävät harmoniassa luonnon kanssa. Ulkoilmassa, väljästi mutta sekä kasvi- että eläinkuntaa kunnioittaen. Veden äärellä, juomakelpoisen veden. Missä voi kuulla ikiaisia runoja, lauluja ja loitsuja terhneiden tanssiessa vetten päällä. Hiljaisuudessa itseään tutkiskellen. Toivottaen kaikki saman kaipuun ihmiset luokseen: tervetuloa! Ollos terve! (Kristine von Denffer) Yksi vastaaja muistutti, että paikannimetkin ovat kulttuuriperintöä. Uusien asuinalueiden kadut tulisi nimetä vanhojen paikannimien mukaan eikä keksiä niille teennäisiä nimiä.

Monet vastanneista mainitsevat lapsuutensa maiseman, leikkipaikan tai uimarannan. Näin kauniisti muotoili yksi vastaajista: ”Vaikuttavimmillaan kulttuuriympäristö on lapsuuden kasvuympäristönä. Me kuljetamme sen ilmapiiriä mukanamme koko ikämme. Se vaikuttaa meidän arvoihimme, valintoihimme ja haaveisiimme. Vaikka lapsuuden ympäristömme olisi miten alkeellinen, rähjäinen tai outo, me tuskin kykenemme nauramaan sille. Me katsomme sitä muistoistamme tai vanhoista valokuvista käsittämätöntä hellyyttä kokien.” (Jouko Kivimäki)

Monissa saamissani vastauksissa korostui luonnon ja rakennetun ympäristön vuorovaikutus. Erityisesti lapsille kodin lähellä olevat vapaasti rehottavan luonnon pläntit ovat tärkeitä, vaikka pienetkin. Tarkasti rajatut nurmikot, puutarhurien tekemät istutukset ja rakennetut kulkureitit voivat miellyttää aikuisten eteettistä silmää, mutta lapsille ympäristön muuttuminen yhä kliinisemmäksi ei välttämättä ole hyvä.

Akatemiaprofessori Ilkka Hanski ja lääkäri Tari Haahtela ovat tutkimuksissaan havainneet, että lapsilla on sitä vähemmän allergioita mitä useammanlaisia luonnonkukkia kasvaa heidän kotinsa läheisyydessä.

Vuosia sitten näin tutkimuksen, jonka mukaan lasten leikit ovat monipuolisimpia siellä missä kodin välittömässä läheisyydessä on luonnontilaista aluetta. Ympäristön kliinistyminen on ehkä liikenteen ohella yksi selitys siihen, että säde, jonka etäisyydellä kodista lapset liikkuvat vapaasti, on vuosikymmenestä toiseen jatkuvasti pienentynyt. Tällä, ja ylipäänsä lasten liikkumisen vähenemisellä, voi itse asiassa olla huomattava vaikutus kansanterveyteen joidenkin vuosikymmenien päästä.

Itse leikin lapsena Kissanmaan koulun vieressä ”pikkumetsässä”. Me leikimme sen puskissa piilosta, rakensimme majoja, poimimme villivadelmia ja juoksimme pitkin kapeaa, askelten muovaamaa polkua. ”Pikkumetsä” on nykyisin puisto, jossa on leikattu nurmikko ja kaikki alle viisimetriset puut on kaadettu. Polustamme on tullut virallinen puistohiekkatie.

Käytännön päätöksenteossa väännetään kättä myös siitä, miten etäälle monumentista suojelun pitää ulottua. Saamissani facebook-kommenteissa valitettiin sekä Turun että Hämeen linnan lähelle kaavoitettuja uusia taloja, katsottiin että ne tulevat liian lähelle. Aikoinaan kun linjattiin Helsinki-Tampere moottoritietä, kiisteltiin siitä voiko tie kulkea läheltä Rapolan linnavuorta. Valkeakoski halusi moottoritien lähelle linnavuorta ja omaa kaupunkiaan. Museo- ja kulttuuriväki sekä Toijalan kaupunki taas halusivat linjauksen Toijalan läheltä. Asiaa koskeneesta keskustelutilaisuudesta raportoinut lehtiartikkeli kertoi Museoviraston edustajan ensin puhuneen Toijala-linjauksen puolesta. Seuraavaksi puhui Valkeakosken silloinen kaupunginjohtaja, joka lehden mukaan oli todennut: Äsken kuulitte kuolleiden puhuvan. Nyt kuulette elävien puheenvuoron.

Kulttuuriympäristössä aineellistuvien ihmisen juurten merkityksen ymmärtää ehkä parhaiten se, jolta nämä juuret on katkaistu. Oma sukupolveni on saanut kuulla Karjalasta evakkoon lähteneiden ikuisesta kaipuusta kotiseudulleen. Koulussa lauloimme ”kotimaani ompi Suomi” -laulua joka on kuulemma ”rapakon taa” muuttaneiden suomalaisten siirtolaisten tekemä, koti-ikävän ilmaus. Voimme vain aavistella, millaista ikävää viime vuosien pakolaisina Suomeen tulleet kokevat.

Suomalainen lainsäädäntö ja myös asenteet ovat monen vuosikymmenen ajan ryhtyneet enemmän arvostamaan sekä luonnon monimuotoisuutta että rakennuksiin ja maisemaan sisältyvää kulttuuriperintöä. Tämä hyvä kehityssuunta voi kuitenkin muuttua. Olen huolissanisiitä, että ”byrokratian purkamisen” nimissä on lisätty kuntien valtaa antaa poikkeuslupia muun muassa rakennussuojelusta.

Usein ne, jotka haluaisivat painottaa vähemmän kulttuurihistoriallisia arvoja, vetoavat maanomistajan tai tontin omistajan etuun ja oikeuksiin. Tässä keskustelussa unohtuu usein, että ympäristön arvo on osa tontin ja talon arvoa. Yksittäinen tontinomistaja voi maksimoida oman taloudellisen etunsa jos hän saa maksimoida rakennusoikeuden kerrosneliömäärän. Mutta jos hän rakentaa ympäristöön sopimattoman ison hökötyksen, hän alentaa naapuriensa ja koko alueen tonttien arvoa.

Omistajan etu on siis paljon monisyisempi asia kuin rakennusoikeuden määrä. Toivoisin että tämä muistetaan myös, kun sääntelyn purkamisen nimissä helpotetaan esimerkiksi rannoille rakentamista ja rakennussuojelupäätöksistä poikkeamista.

En muista yhtään suojeluun päättynyttä kiistaa, jonka tulosta olisi jälkikäteen harmiteltu. Sen sijaan tiedän monta tapausta, jossa vanhan purkamista on jälkeenpäin kaduttu.

Jotta yhteiskuntamme ymmärtää vaalia rakennettuun ympäristöön ja maisemaan liittyvää kulttuuriympäristöä, on tärkeää löytää koko ajan uusia tapoja tehdä yhteys historiaan ja kulttuuriperintöön eläväksi. Suomalaisissa museoissa on viime vuosina kovasti kehitytty tässä historian elävöittämisessä.

Yksi hieno tamperelainen esimerkki historian eläväksi tekemisestä oli vuonna 2008 Suomen sisällissodan ja Tampereen taistelujen 90-vuotismuistoksi järjestetty kulkue, jonka osanottajat olivat pukeutuneet vuoden 1918 asuihin ja esittivät tuohon taisteluun liittyviä rooleja. En itse päässyt paikalle, luin kulkueesta vain lehdestä. Uskon että tapahtuma oli osanottajille liikuttava kokemus, itselleni tuli tippa linssiin jo lehtiartikkelin lukemisesta. Tähän tietysti vaikutti sen muisto, miten elävä vielä omassa lapsuudessani ja nuoruudessani oli sisällissodan kokemuksiin liittynyt katkeruus, kummallakin puolella.

Myös sisällissotaa Tampereella esittelevän näyttelyn olen esitellyt monelle ulkomaiselle vieraalle, ja heihin on tehnyt vaikutuksen se, että katkeran sisällissodan jälkeen Suomi on kuitenkin pystynyt rakentamaan yhteiskunnan, joka lukuisissa vertailuissa on yksi maailman parhaista. Tämä on rohkaiseva esimerkki myös kaikille niille ihmisille, joiden kotimaissa nyt käydään sisällissotaa.

Adoptoi monumentti-toiminta on hieno esimerkki aineellisen kulttuuriperinnön tekemisestä eläväksi. Kaikki se, minkä vaalimiseksi ihminen tekee itse jotakin konkreettista, tulee heti läheisemmäksi ja tärkeäksi. Olen tosi iloinen, ja tamperelaisena ylpeä siitä, että tämä toiminta sai tänä vuonna Europa Nostra-pääpalkinnon.

Mikään ei pysy ikuisesti. Myös luonto muuttuu, sittenkin vaikka ihminen ei siihen kajoaisi. Koko maapallon ja auringonkin loppu tulee joskus – onneksi nykytiedon mukaan vasta miljardien vuosien päästä.

Kulttuuriympäristökin muuttuu. Kaikki se, mikä nyt on meille nyt eläville ihmisille muistoa menneisyydestä, on joskus ollut muutosta. Tammerkoskea reunustavat tehtaat, Rapolan linnavuori, kivikautiset hautaröykkiöt ja peuranpyyntikuopat.

Jotta juuremme pysyisivät elävinä, on tärkeää, että muutos ei ole liian nopea, että näemme ympärillämme myös aikaisempien sukupolvien elämän ja työn jäljet. Toivon että tämän ymmärtäminen ei heikkene vaan vahvistuu suomalaisessa yhteiskunnassa.

Lopuksi vielä yksi facebook-kysymykseeni tulleista vastauksista:

Jos oikein asian ytimeen mennään, kulttuurimaisemaa aidoimillaan asian alkuperäisessä merkityksessä edustaa vuosisatoja viljelyksessä ollut pelto. Sellaisessa ei ole välttämättä mitään monumentaalista, vaan se tekee vaikutuksen syvällä rauhallaan. Siitä huolimatta että monet sodan myrskyt ehkä ovat pyyhkineet sen yli. Kun tarkkaan katsoo, näkee, miten aine on muuttunut siinä hengeksi. Miten yhä uudestaan vakiintuneella linjauksella kynnetyt vaot ovat seljenneet syväksi kirjoitukseksi, miten jokainen mullasta kaivettu lohkare on löytänyt paikkansa rauniosaarekkeissa tai kiviaidoissa kertomaan samaa tarinaa. Miten ikuinen aurinko, sade ja tuuli herättävät sen keväällä, vaalivat sitä kesällä ja kypsentävät sen sadon syksyn tullen. Kunnes talven hanki ja hiljaisuus laskeutuvat sen ylle. Aina uudestaan. (Antero Helasvuo)

Avainsanat: kulttuuriympäristö, rakentaminen