Kaatuuko Kreikka vai eikö kaadu? Ja onko Suomi sankari vai konna?

Print PDF Email

Suomi taas päässyt maailmankartalle, tällä kertaa ei juosten eikä jääkiekkoillen, vaan talouskiemuroiden kautta. Suomi mainitaan melkein päivittäin maailman lehdistön uutisissa, joissa käsitellään EU:n yhteisen valuutan euron kriisiä. Keskiviikkoaamuna kuulin heiton, että suomalaisilla vasemmistodemareilla ja Yhdysvaltojen laitaoikeistolla on yhteinen tavoite romuttaa euro.

Olemme tilanteessa, jollaista ei oikeudenmukaisuuden nimissä saisi olla. Kun luotiin yhteisvaluutta euro, sovittiin samalla, että siinä mukana olevat maat pitävät valtiontaloutensa kunnossa. Valitettavasti tästä tehtiin vain eräänlainen herrasmiessopimus.

Klassisten talousoppien mukaan yhteinen valuutta ei voi toimia ilman yhteistä talouspolitiikkaa. Tämä johtuu siitä, että maassa, jonka kansantalous ja valtiontalous ovat kunnossa, rahan arvo pysyy vakaana ja lainakorot alhaalla. Sen sijaan maassa, joka velkaantuu, inflaatio jyllää ja syö rahan arvoa suhteessa muihin valuuttoihin, ja myös lainojen korot ovat korkeammalla.

Miten siis yhteinen valuutta voi toimia, jos siinä mukana olevista maista jotkut pitävät taloutensa kunnossa mutta toiset eivät?

Kun Suomessa oltiin tekemässä päätöstä liittymisestä euroon vuosina 1997 ja 98, muistan itsekin kyselleeni eikö yhteisestä valuutasta väistämättä seuraa tarve yhteiseen talouspolitiikkaan. Vastaus oli suunnilleen hymähtelyä, että kuinka noin tyhmiä voi kukaan kysellä.

Tässä sitä nyt ollaan. Kreikan kriisin kaaduttua päälle onkin ollut mielenkiintoista lukea esimerkiksi Financial Timesista ja International Herald Tribunesta artikkeleita, joissa kerrotaan ketkä kaikki talousviisaat aikanaan ennustivat euron kaatuvan ensimmäiseen talouskriisiin.

Euroa luotaessa ymmärrettiin siis kuitenkin, että yhteiseen valuuttaan kuuluvien maiden täytyy pitää valtion velka tietyissä rajoissa, muuten valuutan arvo alkaa heiketä ja korot nousta, jolloin säntillisesti eläneet kärsivät yli varojensa rellesteleiden meiningistä.

Silloin ei kuitenkaan oltu valmiita tekemään sitovia talouden sääntöjä. Tehtiin niin sanottu vakaus- ja kasvusopimus, jossa sovittiin rajat eurossa olevien maiden budjettien alijäämille ja valtion veloille. Oltiin sopivinaan rapsutkin rajojen rikkomisesta.

Mutta näitä rapsuja ei koskaan ole langetettu vaikka budjetin ja valtion velan rajat ovat paukkuneet useissakin maissa, Saksa ja Ranska mukaan lukien. EU-maiden hallitusten kun pitää yhteisesti päättää rapsujen antamiseta.

Tällainen meininkihän on suunnilleen kutsu vapaamatkustajuuteen.

Suhtauduin aikoinaan kriittisesti euron perustamiseen, mutta en silti väitä, että euro olisi tai olisi ollut pelkästään huono juttu. Euron käyttöönoton jälkeen suomalaiset ovat maksaneet lainoistaan pankeille korkomarginaalia yhteensä noin miljardin euron verran vähemmän kuin sitä edeltävissä oloissa. Tavalliset ihmiset ja perheet ovat siis hyötyneet yhteisvaluutasta, niin kauan kuin meni hyvin.

15 ja 20 vuotta sitten 10 prosentin asuntolainakorot ja korkeammatkin olivat ihan tavallisia. Nyt 3 ja 4 prosentin korkoja pidetään korkeina.

Muistellaan menneitä vielä lisää. Kun päätöstä Euroon liittymisestä tehtiin Suomessa, meillä oltiin kovin huolissaan, mitä tapahtuu, jos Suomen taloudessa menee huonosti samaan aikaan kun isoilla mailla menee hyvin, viitsiikö silloin kukaan auttaa meitä pienoisia Pohjan raukoilla rajoilla.

Nyt tilanne onkin se, että apua tarvitsevat toiset, ja me mietimme haluammeko auttaa.

No, nyt pitää joka tapauksessa miettiä, mikä on viisasta ja vastuullista juuri nyt. Haittaako meitä, jos Kreikka joutuu irtautumaan eurosta ja jos Kreikan uuden valuutan arvo romahtaa, Kreikkaa lainoittaneet pankit menettävät saataviaan ja isojakin pankkeja menee kenties nurin, esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa?

Oma veikkaukseni on, että tällaisen rytinän kerrannaisvaikutukset tuntuisivat meilläkin aika nopeasti. Kun kolme vuotta sitten Yhdysvalloissa meni nurin Lehman Brothers-pankki ja siitä alkoi maailmanlaajuinen pankkien ja rahoitusalan kriisi, silloinkin ensin luultiin että olemme lintukodossa turvassa maailman myrskyiltä. Mutta vientiteollisuus kärsi heti ja sen myötä tuhannet ja taas tuhannet suomalaiset. Vastaavanlaisia kerrannaisvaikutuksia olisi nytkin odotettavissa jos Kreikan annetaan kaatua.

Vielä emme tiedä, kuinka käy. Sen tiedämme, että markkinoilla vallitsee suuri epäluottamus. Tällaisessa tilanteessa synkät ennusteet saattavat toteuttaa itse itsensä, jos ne pahentavat epäluottamusta, ja sen seurauksena korot nousevat ja kaikkien velallisten, niin valtioiden kuin muidenkin, elämä tulee entistä hankalammaksi.

Oma näkemykseni on, että euro hajoaa ennemmin tai myöhemmin, jos ei luoda tiukempia yhteisiä taloussääntöjä. Vaikka tästä tilanteesta selvittäisiinkin, ei tämä takuulla ole maailman viimeinen talouskriisi. Kannatan siis tiukempien taloussääntöjen tekemistä.

On myös muistettava, että valtioiden talouden ratkaisevat tulojen ohella menot. Kreikan yksi ongelma on laaja veronkierto. EU:ssa pitää pystyä sopimaan yhteisistä pelisäännöistä joilla pannaan veronkierto aisoihin.

Ja vielä yksi asia, joka on syytä muistaa. Kreikan talouskurjuus on paljolti kotikutoinen. Mutta monen muun maan, kuten Irlannin, Portugalin ja Espanjan talous oli kunnossa siihen asti, kunnes maailmanlaajuinen pankkikriisi pakotti valtiot maksamaan suuria summia pankkitukea. Näiden maiden talousongelmien syynä ei siis ole niinkään budjettipäätösten leväperäisyys vaan se, että pankki- ja rahoitusalalla on ollut liian lepsut säännöt. Nuo lepsut säännöt ovat tehneet mahdolliseksi hankkia pikavoittoja rakentamalla korttitaloja, jotka romahtaessaan kaatuvat veronmaksajien syliin.

Jotta estäisimme vastaavien tilanteiden toistumisen, on luotava entistä tiukemmat säännöt myös pankeille ja finanssifirmoille. Osittain tätä on jo tehty, mutta paljon on vielä tekemättä.

Lapin radiossa 15.9.2011

Avainsanat: euro, Kreikka, talouskriisi