G8 vie ilmastoneuvotteluja etanan vauhdilla

Print PDF Email

G8-maiden päämiehet hyväksyivät huippukokouksessaan Italiassa ilmastositoumuksen, joka vie ilmastoneuvotteluja eteenpäin, mutta vain vähän. Olisi kuitenkin tosi kiire saada aikaan reipasta edistystä, koska ilmaston tutkijoiden mukaan päästöt koko maapallolla pitäisi kyetä kääntämään laskuun suunnilleen vuoteen 2015 mennessä. Muuan ilmaston tutkija huokasikin jo aikaisemmin, että sulavat mannerjäätikötkin etenevät kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja rivakammin.

G8-maat lupasivat vähentää päästöjä 80 % vuoteen 2050. USA, Venäjä ja Kanada allekirjoittivat tämän tavoitteen ensimmäistä kertaa, eli sikäli saavutettiin edistystä. Mutta se, mistä tuo 80 % lasketaan, jäi epämääräiseksi. EU haluaa että se lasketaan vuoden 1990 päästöistä, USA taas käyttäisi vertailuvuonna vuotta 2005. USA:n päästöt noiden vuosien välillä ovatkin nousseet muistaakseni 17 %. Vielä tärkeämpää kuin kaukotavoitteen asettaminen olisi kuitenkin sopia lähitavoitteesta, eli vuoden 2020 päästöistä. Mutta siihen G8 ei kyennyt. Jos nyt luvataan että päästöt yli 40 vuoden päästä ovat laskeneet murto-osaan nykyisestä, kukaan tämän päivän päättäjistä ei vuonna 2050 ole vastaamassa lupauksistaan. Jotta tosityö päästöjen suitsimiseksi alkaisi, tarvitaan tavoite, ja sitova sellainen, myös lähemmäs.

Samassa yhteydessä kokoontui myös 17 suurinta hiilidioksidipäästäjämaata. Siinä olivat mukana myös Kiina ja Intia. Tällä konklaavilla sovittiin – ja se oli ensi kerta kun Kiina, Intia ja USA tulivat tähän mukaan – että maapallon lämpeneminen pyritään pitämään alle 2 asteessa verrattuna esiteolliseen aikaan. Mutta siihen ei kantti riittänyt, että olisi kerrottu mitä tämä tarkoittaa globaaleina päästövähennyksinä. Ban Ki-moon totesikin, että globaalina tavoitteena pitäisi olla kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen 50 % vuoteen 2050. Tämäkin on tosin jo vanhentunutta tietoa, uusimpien tutkimusten mukaan päästöt pitäisi saada alas vieläkin reippaammin. Mutta suurimmat kehitysmaat kieltäytyivät siis edelleen hyväksymästä päästörajatavoitetta kehitysmaille.

Päälle päätteeksi yksi Venäjän edustajista, Medvedjevin taloudellinen neuvonantaja Arkari Dvorkovitsh, kiirehti melkein heti perään ilmoittamaan, ettei Venäjä ainakaan aio vähentää omia päästöjään 80 % vuoteen 2050. Tämä kielinee myös ristiriidoista Venäjän neuvotteluvaltuuskunnan sisällä.

G8-kokouksen edistysaskeliin kuuluu toisaalta se, että maat sopivat HFC-kaasujen käytön rajoittamisesta. Nämä kaasut otettiin aikanaan käyttöön jääkaapeissa ja muissa jäähdytyskoneissa korvaamaan freoneja, jotka tuhoavat yläilmakehän otsonikerrosta. Mutta HFC-kaasut ovat hyvin voimakkaita kasvihuonekaasuja, joten näidenkin kaasujen tilalle pitää löytää vaarattomampia.

Ja jäätiköistä puheen ollen: tällä viikolla tulleen tiedon mukaan Pohjoisen jäämeren jääpeitteestä 62 % oli vielä vuonna 2003 monivuotista paksua jäätä ja 38 % oli yhden talven aikana muodostunutta. Viime vuonna suhde oli päinvastainen, enää vain 32 % oli monivuotista jäätä. Pohjoisen jäämeren jää ei ole vain pinta-alaltaan kutistunut vaan se on myös ohentunut. Vuoden 2004 jälkeen jää on ohentunut keskimäärin noin 18 cm.

Australiassa tehty tutkimus, joka on julkaistu Global Biochemical Cycle -lehdessä, sanoo, että pohjoisen pallonpuoliskon ikiroutaan (siis Siperiaan, Kanadaan ja Alaskaan) varastoitunutta hiiltä on kaksi kertaa enemmän kuin tähän asti on tiedetty. Joillakin seuduilla ikirouta sulaa jo ja päästää ilmakehään hiilidioksidia ja metaania. Tutkimusta vetäneen Pep Canadellin mukaan jos 10 % ikiroudasta sulaisi, ilmakehään tulisi niin paljon kasvihuonekaasuja, että ilmakehän hiilidioksidi(ekvivalentti)pitoisuus kasvaisi 80 ppm, joka vastaa noin 0,7 asteen suuruista ilmaston lämpenemistä. Canadell kertoi todenneensa matkallaan Pohjois-Kiinaan, että eteläreunallaan ikirouta on käytännöllisesti katsoen hävinnyt viimeisen 20 vuoden aikana.

Myös korallit ovat helisemässä. David Attenborough on sanonut, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on jo nyt niin korkea, että korallien kuoleminen sukupuuttoon on väistämätöntä. Arvioidaan, että neljäsosa merten elämästä on korallien varassa, mukaan lukien 4000 kalalajia. Korallit ovat myös monien muiden otusten, kuten merikilpikonnien, rapujen, hummerien ja meritähtien lisääntymis-, suoja- ja ruokapaikkoja.

No, toiveikkaampi uutinen on Britannian Energy Saving Trustin arvio, että pienet tuulivoimalat, joita voi asentaa tavallisten kotien yhteyteen, pystyisivät tuottamaan sähkön 800 000 perheelle. Tämä on tietysti vain murto-osa siitä ”vihreästä” sähköstä, jota on kyettävä tuottamaan, mutta sopivia paikkoja tällaisille kotituulivoimaloille on löydetty peräti 450 000. Nykyisin kotituulivoimaloita on vain pari tuhatta.

Enemmän science fictionilta puolestaan kuulostaa idea, että valtameriä voitaisiin kalkita. Tällä tavoin voitaisiin paitsi torjua merten hiilidioksidin aiheuttamaa merten happamoitumista, myös sitoa hiilidioksidia ilmasta. Matkalla on pari muttaa. Joka vuosi pitäisi louhia noin 10 kuutiokilometriä kalkkikiveä – ja polttaa se kalkiksi. Viimeksi mainittu prosessi kuluttaa energiaa ja tuottaa itsekin hiilidioksidia. Hommassa voikin olla järkeä vain, jos noissa tehtaissa muodostuva hiilidioksidi pannaan maan alle poteroon.

International Herald Tribunessa on mielenkiintoinen kirjoitus äskettäin kuolleesta Robert McNamarasta. Hän tuli tunnetuksi toisaalta Vietnamin sotaa käyvänä ja laajentavana USA:n puolustusministerinä, ja toisaalta ponnisteluistaan ydinsodan estämiseksi.

Minulla on muutama melkein henkilökohtainen muisto McNamarasta. Hän vieraili 60-luvun lopulla Suomessa ja hänelle tarjottiin lounas Otaniemen Dipolissa. Kun aloitin Otaniemessä opiskelut vuonna 1972, yksi sikäläisistä kavereistani kertoi olleensa porukassa, joka kiipesi Dipolin katolle ja tiputti kattoluukusta FNL:n (Vietnamin vapautusliikkeen) lipun McNamaran lounaspöydälle. Reippaat teekkarit saivat tempauksesta ehdonalaista vankeutta. 1970-luvun alkupuolella Euroopan maiden sekä USA:n ja Kanadan diplomaatit hieroivat Dipolissa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyösopimusta, joka lopuksi juhlallisesti vahvistettiin Finlandia-talossa pidetyssä huippukokouksessa. Lipputempauksen takia Dipolin katolla päivysti kaksi poliisia yötä päivää koko tuon ETYK:iä valmistelevan kokouksen ajan, eli yli vuoden.

Vuonna 1983 osallistuin yhdessä sadan muun pohjoismaisen naisen kanssa rauhanmarssille New Yorkista Washingtoniin. Tuolla matkalla joku antoi käteeni Robert McNamaran kirjoituksen ydinaseista. Siinä hän päätteli hyvin selväjärkisesti, miksi ydinaseet ovat hyödyttömiä. Niitä ei oikeasti voi käyttää mihinkään, koska niiden tuhovoima on aivan liian suuri.

International Herald Tribunen jutun mukaan McNamaralla oli keskeinen rooli siinä, että Kuuban kriisi ei johtanut ydinsotaan. Kennedyn ja kenraalien välillä käytyjen keskustelujen muistiinpanoista käy ilmi, että senaikuiset kenraalit olivat melkoisia haukkoja. Tultuaan puolustusministeriksi vuonna 1961 McNamara sai selville, että kenraaleilla oli salainen suunnitelma Neuvostoliittoon suunnattavasta ensi-iskusta. Hän päätti tehdä voitavansa estääkseen sen. Onneksi. Vuonna 1995 julkaisemissaan muistelmissa McNamara sanoo Vietnamin sotaa virheeksi. Äskettäin julkaistut nauhoitetut keskustelut presidentti Lyndon Johnsonin ja hänen välillään paljastavat myös, että Vietnamin sodan laajentamista ajoi itse asiassa Johnson, ei McNamara.

Vuonna 1966 McNamara piti Montrealissa puheen, jossa hän pohti muun muassa: ”Mikä ihminen on? Onko hän rationaali eläin? Jos on, silloin hän voi lopulta saavuttaa tavoitteensa. Jos ei ole, silloin ei ole paljon järkeä yrittää. Historian todistusaineistosta voidaan päätellä, että ihminen on rationaali eläin, jolla on rajaton kyky mielettömyyksiin. Hänen historiansa näyttää lähinnä kompuroivalta mutta sinnikkäältä yritykseltä nostaa rationaalisuutensa eläimellisyytensä yläpuolelle. Hän suunnittelee utopioita, mutta ei koskaan oikein onnistu pystyttämään niitä. Lopulta hän ahertaa pakonomaisesti ainoan käytössään olevan rakennusmateriaalin kimpussa, joka on hänen oma yhtä aikaa koominen, traaginen, kirottu ja kunniakas luontonsa.”

Täytyy sanoa, että ilmastoneuvottelujen vaiheet kertovat ihmisluonnosta suunnilleen samaa. Vaikeinta ei ole oikean tekniikan kehittäminen, eikä se mistä kaivetaan rahat ilmastonsuojeluinvestointeihin. Vaikeinta on saada ihmiset tarpeeksi tiiviiseen yhteistyöhön, valtiot, firmat, elinkeinoalat, opettajat, yksilöt, kaikki.